Järjettömät hiilinielulaskelmat tuovat Suomelle jättilaskun

Suomi on Euroopan metsäisin maa: metsät peittävät yli 75 % maapinta-alastamme. Metsämme kasvavat vuosittain noin 103,5 miljoonaa kuutiometriä. Tilastotietojen mukaan vuonna 2021 puuston vuotuinen kokonaispoistuma oli noin 92 miljoonaa ja hakkuukertymä 76 miljoonaa kuutiometriä – kasvua oli siis edelleen enemmän.

Luonnonvarakeskus Luken uuden raportin mukaan Suomen hiilinielut ovat romahtaneet. Joutuisimme näin kuittaamaan jopa miljardeihin kipuavan laskun EU:lle. Arvio perustuu EU:n LULUCF-asetukseen, jossa jäsenmaille on määritelty bruttokansantuotteeseen ja 2000-luvun alun nielujen lähtötilanteeseen perustuva vertailutaso kausille 2021–2025 ja 2026–2030. Laskentatavat on valittu Suomen kannalta erityisen epäedullisesti, eivätkä ne perustu niinkään tosiasialliseen hiilinielujen määrään.

LULUCF-laskelmat eivät myöskään huomioi ojittamattomia soita, jotka hiilipörssin mukaan sitovat hiiltä hiilidioksidiksi muutettuna keskimäärin 890–1110 kiloa hehtaaria kohden vuodessa – Suomen neljä miljoonaa suohehtaaria siis noin neljä miljoonaa hiilidioksiditonnia. Vertailukohtana vuosittaisen henkilöautoliikenteemme päästöt ovat noin viisi miljoonaa tonnia.

Epäoikeudenmukaista on sekin, että EU-komission uusi vuoden 2030 päästövähennystavoite vuoteen 2005 nähden Suomelle on -50 %. Vertailun vuoksi esimerkiksi Bulgarian tavoite on -10 %, Romanian -12,7 % ja Latvian -17 %.

Kun oheen lisätään EU:n ennallistamisasetus, joka sellaisenaan toteutuessaan tietäisi Suomelle noin miljardin kuluja vuodessa – bkt:hen suhteutettuna EU:n eniten – tilanne on aivan kohtuuton ja hintalappu jättimäinen.

Jos Suomi ei saavuta nielutavoitettaan vuonna 2025, voimme tehdä vielä lisää päästövähennyksiä kansallisesti esimerkiksi liikenteessä, mikä tulisi maailman kunnianhimoisimman ilmastopolitiikan valinneelle maalle hyvin kalliiksi. Tai mikä ironisinta, kompensaatioksi joutuisimme ostamaan maankäytön nieluyksiköitä omat tavoitteensa ylittäneiltä EU-mailta, jotka ovat hakanneet metsänsä jo aikaa sitten.

(Kolumni on julkaistu Tamperelaisessa 1.2.2023)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *