Sakari Puisto

Kuntaliiton ja FCG:n tilaisuus Vantaalla 8.10.2026

Kiitos, Timo, avauksesta. On hienoa olla täällä, sillä juuri teidän työnne vaikuttaa keskeisesti siihen, syntyykö Suomeen kasvua.

Arvoisat kuntajohtajat, elinvoimajohtajat, koulutuksen johtajat ja luottamushenkilöt, hyvät kuulijat,

Aloitetaan Vieremän valtuustosalista vuonna 1970.

Pöydällä oli paikallisen metsäkoneyrittäjän tarjous. Einari Vidgrén perustaisi kuntaan metsäkonetehtaan, jos kunta rakentaisi hallin ja vuokraisi sen hänelle. Einari oli pienviljelijän poika, joka oli mennyt savotalle pokasahan kanssa neljätoistavuotiaana. Kun koneet eivät kestäneet, hän rakensi kylän pajassa romuosista oman kuormatraktorin ja antoi sille nimen kylällä juoksennelleen koiran mukaan: Ponsse.

Tänään Ponssen koneita käytetään puun korjuussa lähes neljässäkymmenessä maassa, ja koneet valmistetaan yhä Vieremällä. Ponssen harvesteri tunnistaa laserkeilaimella ympäröivät puut, mikä on Maanmittauslaitoksen Paikkatietokeskuksen ja Ponssen yhteisen tutkimus- ja kehityshankkeen tulosta.

Kerron tämän tarinan, koska siinä on kaksi käsitettä, joiden kautta haluan antaa vastauksen Kuntaliiton kysymykseen: mitä hallitus on elinkeinopolitiikassa tavoitellut, mitä on saatu aikaan ja mitä on edessä.

Ensimmäinen on valmius. Kyky riippuu kaavoituksesta, tonttitarjonnasta, sähköliittymistä, osaajista, koulutusmahdollisuuksista ja asunnoista. Vuonna 1970 Vieremän valmius oli yksi halli. Valmiuden mittari on se, kuinka nopeasti kunta pystyy ottamaan vastaan investoinnin ja kuinka sujuvasti eri osa-alueet täydentävät toisiaan. Kun Einari tarvitsi vuonna 1971 tehtaalleen insinöörin, hän laittoi ilmoituksen Helsingin Sanomiin, ja Jouko ja Maritta Kelppe matkustivat 600 kilometriä Vieremälle työhaastatteluun. Valmiuden pullonkaula oli jo silloin ihmiset.

Toinen on vallihauta. Englanninkielisessä keskustelussa puhutaan teknologisesta vallihaudasta, technology moat. Sillä tarkoitan jotakin, mitä teillä on ja mitä muut tarvitsevat – niin hyvin hallittua ja kysyttyä, ettei sitä saa muualta. Vieremän vallihauta ei ollut halli. Se oli metsäkoneosaaminen, joka syntyi savotalla ja jalostui tehtaassa ja hallissa.

Mikä tekee vallihaudasta pysyvän?

Kolme asiaa.

Ensinnäkin osaaminen, joka kumuloituu: Ponssen harvesteri on puolen vuosisadan oppimisen tulos.

Toiseksi verkosto: tehtaan ympärille syntyy toimittajia, jotka osaavat, mitä tehdas tarvitsee, eikä sellaista verkostoa helposti siirretä toiseen kuntaan tai maahan.

Ja kolmanneksi luottamus: asiakas, joka on kerran saanut laadukkaan ja toimitusvarman tuotteen, ei helpolla vaihda toimittajaa. Kaikkien kolmen rakentaminen vie vuosia, ja juuri siksi niitä on vaikea kopioida.

Valmius ja vallihauta voivat olla osin myös jännitteessä keskenään. Valmius on välttämätöntä, mutta sen voi kopioida. Jokainen kunta voi kaavoittaa teollisuustontin ja tarjota sitä edullisesti. Jos kaikki kilpailevat pelkällä valmiudella, kilpailu valuu hintaan, ja investointi siirtyy sinne, missä se on tänään halvinta. Vallihautaa taas ei rakenneta tekemällä kaikkea, vaan tekemällä joitakin asioita paremmin kuin kukaan muu. Se vaatii valintoja, ja valinta on aina riski.

Ja silti ne liittyvät toisiinsa tavalla, joka on kunnalle ratkaiseva. Vieremällä kunta tarjosi valmiuden, ja yrittäjä rakensi ajan myötä vallihaudan. Kun vallihauta kasvoi, se toi kunnalle jotain, mitä mikään tonttialennus ei olisi tuonut: kumppaniyritysten kylän tehtaan viereen, osaajia ja aseman, jota ei menetetä seuraavassa kilpailutuksessa. Ylen mukaan Vieremä on saanut yhteisöveroa suhteessa yli kaksi kertaa kuntien keskiarvon verran.

Sama asetelma toistuu tänään toisessa mittakaavassa. Tampereen kaupunki käynnisti viime viikolla Tech Hub Finlandin, jota rahoitetaan osin Euroopan aluekehitysrahastosta ja jota operoi kansainvälinen yhdysvaltalainen kiihdyttämö Plug and Play. Kaupunki tarjoaa valmiuden: alustan, verkostot ja pääsyn ankkuriyrityksiin ja kansainvälisiin verkostoihin. Vallihaudan rakentavat yritykset, jotka tuovat alustalle teollista tekoälyä, edistynyttä valmistusta ja kaksikäyttöteknologiaa. Kunta voi valita, mihin vahvuuteen se keskittää valmiutensa. Tampereella on monia vahvuuksia ja yhtenä suurena teollinen tekoäly ja edistynyt valmistus.

Sama logiikka toimii kansallisella tasolla. Huhtikuussa allekirjoitin Washingtonissa Suomen liittymisen Pax Silica -yhteistyöhön, joka kokoaa liittolaisia turvaamaan kriittisten teknologioiden toimitusketjuja. Siihen pöytään ei pääse pelkällä tarpeella. Suomi pääsi mukaan, koska meillä on kriittisiä mineraaleja ja niiden jalostusosaamista, Euroopan puhtainta sähköä, osaamista satelliittiteknologiassa ja kvanttilaskennassa sekä vakaa toimintaympäristö.

Tuo toiminta tapahtuu lopulta kunnissa. Keliberin hanke on Euroopan ensimmäinen rakenteilla oleva litiumhanke: litium louhitaan Kaustisella ja jalostetaan Kokkolassa. Sotkamossa valmistetaan akkukemikaaleja, Harjavallassa kierrätetään akkumateriaaleja ja Sodankylässä kehitetään Sakatin kaivoshanketta. Kun Suomi pääsee Pax Silican kaltaiseen pöytään, se tuo sinne sen, mitä näissä kunnissa tehdään.

Kun Saksan puolustusvoimat tilasi viime joulukuussa ICEYEn ja Rheinmetallin yhteisyritykseltä tutkasatelliittipalvelun noin 1,7 miljardilla eurolla, kyse ei ollut vain liiketoiminnasta Espoossa. Satelliiteissa, optisissa sovelluksissa ja kvanttikryogeniikassa olemme maailman kärkeä, ja siksi Suomea kuunnellaan, kun päätetään, kenen kanssa kriittisiä toimitusketjuja rakennetaan.

Samaan aikaan kilpailu on koventunut. Yhdysvallat on palannut vahvaan teollisuuspolitiikkaan, ja Kiina on rakentanut teollisuutensa mittakaavalla, jota Euroopassa ei ole nähty. Kiinan telakat saivat alkuvuonna noin 70 prosenttia maailman laivatilauksista, ja Jangtsen suistossa komponenttitoimittaja, robottivalmistaja ja tehdas ovat parin tunnin ajomatkan päässä toisistaan. Kilpailu ei siis käy yksittäisten tuotteiden vaan kokonaisten verkostojen välillä. Ja verkostot ovat aina jossakin. Ne ovat kunnissa.

Hyvät kuulijat,

missä Suomi sitten on nyt?

Sekä valtion että kunnan on osaltaan valittava, mihin vahvuuksiin valmius keskitetään.

Tämä työnjako ei ole uusi. Kun seitsemäntoista osuusmeijeriä perusti Valion vuonna 1905, taustalla oli vuonna 1901 säädetty osuustoimintalaki, jonka Pellervo-Seura oli ajanut läpi. Laki antoi talonpojille oikeudellisen muodon omistaa yhdessä, ja jo vuonna 1902 perustettiin osuuskassojen keskusrahoituslaitos. Valtio rakensi valmiuden. Vallihaudan eli laadun ja oman vientikanavan rakensivat meijerit.

Otetaan tarkasteluun investoinnit. Suomeen on suunniteltu satojen miljardien eurojen arvosta investointeja: osa niistä on suunnitteilla, osa päätetty, osa rakenteilla mutta vain murto-osa niistä edennyt investointipäätökseen. Ero suunnitelman ja päätöksen välillä ratkeaa valmiudessa: luvassa, liittymässä, kaavassa ja osaajissa. Siksi valmius on hallituksen elinkeinopolitiikan ydin.

Valmiudessa tärkein yksittäinen tekijä on luvitus. Investoijalle lupa on aikataulu, ja hidas oikea päätös on käytännössä väärä päätös. Tämän vuoden alussa aloitti Lupa- ja valvontavirasto, joka käsittelee keskeiset ympäristöluvat yhden luukun periaatteella, ja ELY-keskusten tilalle tulivat elinvoimakeskukset. EU:n strategisen aseman saaneet raaka-ainehankkeet, kuten Keliber, saavat sitovat enimmäismääräajat ja etusijan lupien ja valitusten käsittelyssä.

Se ei riitä. Lupajärjestelmämme on rakennettu arvioimaan ennen kaikkea hankkeen haittoja. Hankkeen hyödyt – työpaikat, verotulot, huoltovarmuus ja aluetalous – jäävät punninnassa usein sivuosaan. Siksi haluaisin saada aikaan nk. sallittavuusharkinnan: kansallisesti merkittävän hankkeen yhteiskunnallinen merkitys punnittaisiin kokonaisuutena ennen yksityiskohtaista lupakäsittelyä. Pidemmällä aikavälillä tavoitteena on malli, jossa hankkeen kokonaishyöty arvioidaan järjestelmällisesti haittojen rinnalla. Uudistus ulottuisi yli hallituskausien, ja se onnistuu vain, jos suunta ei vaihdu vaalien välissä.

Luvituksen toinen puoli on teidän käsissänne. Kaavan valmistumista ei ratkaise yksin kunta, sillä lausunnot ja valitukset vievät oman aikansa. Mutta se, käynnistyykö kaava ajoissa ja onko se valmis ennen kuin investoija soittaa, on kunnan päätös. Investoija ei valitse vain Suomea, vaan alueen ja kunnan.

Valmiutta on myös sähkö, ja siinä Suomen lähtöasema on poikkeuksellinen. Vuonna 2025 sähkö oli Suomessa Euroopan edullisimpia, ja siitä noin 95 prosenttia oli puhdasta. Sähköverkko rakennetaan kaavoissa, voimalinjojen maastokäytävissä ja sähköasemien tonteilla. Liittymisjonon pituus on kilpailukykytekijä.

Valmiuden yksi pullonkaula on kuitenkin sama kuin Vieremällä vuonna 1971: ihmiset. Konepaja ei kysy ensimmäisenä diplomi-insinööriä vaan koneistajaa, hitsaajaa ja automaatioasentajaa. Muutama vuosi sitten Ponssekin perusti tuotekehitysyksikön Tampereelle, koska tarvittavaa työvoimaa ei löytynyt kotiseudulta. Jos maailmanluokan yritys ei löydä osaajia kotikunnastaan, se ei ole pelkästään yrityksen ongelma vaan meidän yhteinen ongelmamme.

Tähän vastaa osaltaan työllisyyspalvelujen uudistus. Yrityspalvelut, koulutus ja työvoimapalvelut ovat samassa pöydässä. Kunnat kantavat nyt kasvavan osan pitkittyneen työttömyyden kustannuksista. Malli rakennettiin niin, että onnistuminen työllistämisessä näkyy kunnan taloudessa.

Vallihaudan rakentamisen riskiä valtio jakaa tutkimusrahoituksella, investointirahoituksella ja verotuksella. Julkinen tutkimus- ja kehittämisrahoitus nousee ensi vuonna noin 3,4 miljardiin euroon. Ponssen laserkeilain näyttää, mitä sillä haetaan: valtion tutkimuslaitos ja yritys ratkaisivat yhdessä ongelman, jota kumpikaan ei olisi ratkaissut yksin. Business Finlandin veturirahoitus on tuonut satoja pk-yrityksiä mukaan suuryritysten tutkimukseen.

Tukivetoinen kilpailu ei ole Suomen etujen mukaista, mutta se on realiteetti. Finnvera on käynnistänyt miljardin euron investointiohjelman, jossa jokaisen julkisen euron on määrä vetää mukaan vähintään toinen yksityinen euro. Tesi sijoittaa vaiheeseen, jossa teknologia skaalataan tehdasmittakaavaan. Investointihyvitystä myönnettiin viime vuonna 37 hankkeelle, ja investointiavustusta saivat muun muassa Atria ja Kotkan akkumateriaalitehdas. Ensi vuoden alussa yhteisöverokanta laskee 18 prosenttiin.

Tuki ei kuitenkaan rakenna vallihautaa. Suomi tuskin voi kilpailla suurten talouksien tukikilpailua summilla, eikä sen tarvitse.

Valinnoissa valtio ja kunnat tarvitsevat toisiaan eniten. Hallitus painottaa teollisuuspolitiikassaan teollisia keskittymiä. Sähköistyvä teollisuus hakeutuu yhteen saman verkon, saman veden ja yhteisten sivuvirtojen äärelle. Keskittymä on monen kunnan yhteinen vallihauta: sitä ei voi siirtää muualle yksi yritys kerrallaan.

Sama valinta on edessä EU:n seuraavalla rahoituskaudella. Komissio esittää alue- ja rakennepolitiikan rahoituksen yhdistämistä kansallisiin ja alueellisiin kumppanuussuunnitelmiin. Suomelle on tärkeää, että harvaan asuttujen alueiden ja itärajan erityisasema säilyy ja että alueiden kilpailukyky ja elinvoima näkyy. Alue tietää, mitä se haluaa – kuten Tampere tiesi, kun se kohdisti aluekehitysrahaa teolliseen tekoälyyn. Rahoitus, joka jaetaan kaikille vähän, tuottaa keskiarvoa.

Hyvät kuulijat,

Keskinkertaisuudella ei pärjätä maailmassa, jossa kilpailijamme eivät ole keskinkertaisia. Se koskee Eurooppaa, Suomea ja sen kuntia. Kunta, joka yrittää olla hyvä kaikessa, on keskinkertainen kaikessa.

Kuntien välinen kilpailu investoinneista on hyvä asia, kun kilpaillaan nopeudella, osaamisella ja luotettavuudella. Kilpailemme yhdessä – ja siihen valtion investointituet ja investointihyvitys on tarkoitettu.

Joku sanoo, että pienellä kunnalla ei ole varaa valita ja että se ottaa sen, mitä saa. Ymmärrän ajatuksen, ja tiukassa taloustilanteessa se on inhimillinen. Toisaalta juuri pienellä kunnalla on vähiten varaa hajottaa voimavarojaan. Suuri kaupunki voi yrittää vähän kaikkea ja onnistua jossakin.

Tästä seuraa ehkä hypoteettinen kysymys, jonka haluan jättää teille: jos oma kunta puuttuisi, mitä Suomelta puuttuisi? Jos vastaus on helppo, tiedätte, mihin voimavarat kannattaa suunnata. Jos vastaus on vaikea, se on tärkein elinvoimapoliittinen kysymys, jonka voitte itseltänne kysyä.

Tiedän, että kaikki kunnat eivät voi olla Vieremä. Kaikkiin kuntiin ei tule metsäkonetehdasta, kaivosta tai telakkaa. Mutta vallihauta voi olla myös osa toisen vallihautaa.

Yhdysvallat hankkii yksitoista uutta jäänmurtajaa, ja neljä niistä rakennetaan Suomessa, Raumalla ja Helsingissä. Telakat eivät rakenna aluksia yksin, vaan laajan alihankkija- ja kumppaniverkoston kanssa. Kymmenen hengen konepaja, joka toimittaa jäänmurtajaan osan, jota harva Euroopassa osaa tehdä, on osa Suomen vallihautaa, vaikka sen nimi ei itse asiassa näy yhdessäkään vientitilastossa.

Hyvät kuulijat,

jos vallihauta on se, mitä muut tarvitsevat meiltä, mistä Suomen vallihaudat ovat syntyneet?

Ne ovat syntyneet perusteollisuudesta. Ponsse syntyi savotalta ja Valio voinviennistä. Arktinen insinööritaito, jota Yhdysvallat nyt ostaa, syntyi siitä, että viennin piti kulkea talvellakin.

Paljon tuotekehitystä tapahtuu perusteollisuuden tuotantolinjoilla. Kun Eurooppa menettää teollisuuttaan, se menettää myös tulevaa teknologista kyvykkyyttään.

Siksi suhtaudun harkiten siihen innostukseen, jota datakeskukset nyt herättävät. En väheksy datakeskuksia, ja ne ovat tervetulleita. Mutta kysykää jokaisen suuren hankkeen kohdalla: rakentaako se teille vallihaudan? Jos hanke tarvitsee teiltä vain sähköä, vettä ja tonttia, se voi saada ne muualtakin – ja se voi myös lähteä. Jos se tarvitsee teiltä osaamista, alihankintaa ja ihmisiä, se jää.

Sama koskee luonnonvaroja. 1800-luvulla Kainuun talonpojat polttivat tervaa, joka laivattiin Oulusta Euroopan markkinoille. Työ tehtiin metsässä, mutta vauraus kertyi kauppahuoneisiin. Kun puulaivat vaihtuivat höyrylaivoihin, elinkeino romahti, eikä alueelle jäänyt jalostusta eikä omistusta. Raaka-aine ja ketju pelkästään eivät ole vallihauta. Jalostus on.

Tänään noin 90 prosenttia Suomessa louhituista metallimineraaleista jalostetaan Suomessa, alan oman arvion mukaan. Ja kaivoksen ympärille syntyy omia vallihautoja: Metso ja Normet ovat kaivosteknologian maailman kärkeä.

Metsä on samassa risteyksessä kuin terva aikanaan. Se työllistää yhä noin 58 000 ihmistä, ja esimerkiksi Etelä-Karjalassa metsäbiotalous on lähes kolmannes koko maakunnan tuotoksesta. Mutta Kiinan paperinvienti ohitti Suomen vuonna 2022, eikä pelkällä massalla ja paperilla voiteta mittakaavan kilpailua. Metsäteollisuuden vallihauta on siinä, mitä puusta osataan liiketaloudellisesti kannattavasti tehdä, ja siinä, että metsän ympärille syntyy Ponssen kaltaista teknologiaa, vaikka siinä ei ole grammaakaan puuta.

Ruoassa vallihauta on laatu ja oma vientikanava, kuten Valio osoitti jo yli sata vuotta sitten. Elintarviketeollisuus on Suomen kolmanneksi suurin teollinen toimiala ja työllistää noin 44 000 ihmistä. Hallituksen kansallisen ruokastrategian ydin on, että ruoka-ala voi investoida ja uudistua Suomessa, mutta sen seuraava vaihe on oltava jalostusarvon ja ruokaviennin kasvattaminen, ei pelkkä raaka-aineen määrä.

Hyvät kuulijat,

lopuksi suvereniteetista kuntien tasolla.

Suvereniteetilla tarkoitan kykyä toimia myös silloin, kun maailma ympärillä ei toimi. Kunnalle se tarkoittaa huoltovarmuutta. Eräänä hetkenä tämän vuoden helmikuussa tuulivoimaa oli verkossa vain noin 1 100 megawattia. Samaan aikaan esimerkiksi Äänekosken sellutehtaan syöttämä ylijäämäsähkö oli 1,8 TWh. Teollisuuden ja kaukolämmön yhteistuotanto tuotti noin 4 200 megawattia, yhtä paljon kuin ydinvoima. Kun ei tuule, valoja ja lämpöä pitävät päällä myös sellutehtaat ja teidän kaukolämpövoimalanne. Kaukolämpöä käytetään 166 kunnassa.

Tähän sisältyy paradoksi. Huoltovarmuus ei synny siitä, että jokainen kunta yrittää olla omavarainen. Omavaraisuus liian pitkälle vietynä on kallista, ja se syö juuri sitä kilpailukykyä, jota yritämme vahvistaa. Huoltovarmuus syntyy siitä, että kunnat ovat toisilleen välttämättömiä: yhden kunnan sellutehdas tuottaa sähköä laajemmalle alueelle, ja toisen kunnan konepaja pitää kolmannen kunnan kaivoksen käynnissä. Toisiinsa kytkeytynyt, hajautettu tuotanto kestää kriisin paremmin kuin sata pientä omavaraisuuden yritystä.

Tämä on sama mekanismi, josta puhuin kansallisella tasolla: johtajuus muuttuu suvereniteetiksi. Alue, jolla on vallihauta, on mukana ketjuissa, joita kriisikään ei katkaise, koska muut tarvitsevat sitä.

Hyvät kuulijat,

olen kertonut, mitä valtio tekee. Neljä näkökohtaa:

Ensinnäkin valmius kunnossa ennen kuin investoija soittaa: kaavat, tontit ja liittymät. Investoija ei halua kuulla, että asia kuuluu toiselle viranomaiselle. Se haluaa kuulla, kuka asian hoitaa ja milloin. Sama vaatimus koskee valtiota, ja siksi luvitusta uudistetaan.

Toiseksi valitkaa vahvuutenne. Jos se on metsä, kaivos, ruoka, satama tai jokin osaaminen, kohdistakaa siihen toimenpiteitä ja tehkää yhteistyötä – myös silloin, kun se tarkoittaa, että jokin muu jää tekemättä.

Kolmanneksi, jos alueellanne ei ole omaa vallihautaa, rakentakaa sellainen yhteys johonkin toiseen. Kun suuri investointi tulee naapurikuntaan, kysykää heti, miten teidän yrityksenne pääsevät sen toimittajiksi. Vaativa asiakas on toimittajan paras tuotekehittäjä, ja veturirahoitus tukee juuri tällaisia kumppanuuksia.

Ja neljänneksi nopeus. Aikataulu on elinkeinopoliittinen päätös, ja jokainen valinta on myös päätös siitä, mitä ei tehdä.

Hyvät kuulijat,

palaan lopuksi Vieremälle.

Yhden äänen enemmistö tarkoittaa, että lähes puolet valtuustosta oli toista mieltä. Heillä oli varmasti perusteensa: halli oli pienelle kunnalle iso riski, ja romuosista koottu kone oli epävarma vakuus. Jälkikäteen on helppo sanoa, kumpi puoli oli oikeassa.

Juuri siksi valinta vaatii rohkeutta. Vallihautaa ei rakenneta varmuudella.

Jossain teidän kunnassanne tehdään tänä syksynä päätös kaavasta, tontista, koulutuksesta tai yhteistyöstä, jonka merkitys nähdään vasta vuosikymmenten päästä.

Keynote-puheenvuoroni Alihankintamessujen Teollinen Rohkeus -kutsuvierastilaisuudessa Tampereella 30.9.2026

Arvoisat teollisuuden ammattilaiset, yrittäjät ja yhteistyökumppanit,

huhtikuussa 1949 Harjavallassa sytytettiin uuni, jollaista maailmassa ei ollut aiemmin nähty.

Outokummun kuparisulatolla oli ongelma. Sodan jälkeen huomattava osa Suomen vesivoimasta oli jäänyt luovutetuille alueille. Sähköstä oli pulaa, ja se oli kallista. Sähköllä toimiva sulatto uhkasi muuttua kannattamattomaksi.

Helppoja vaihtoehtoja ei ollut. Tuontipolttoaineiden saanti oli epävarmaa. Rahaa oli vähän. Maa maksoi sotakorvauksia ja rakensi itseään uudelleen.

Diplomi-insinööri Petri Brykin johtama ryhmä ei jäänyt odottamaan parempia aikoja. Se kysyi: entä jos malmi sulattaisi itse itsensä? Kuparirikasteen rikki ja rauta palavat. Kun rikaste puhalletaan uuniin happirikastetun ilman kanssa, se tuottaa itse lämmön, jota sulatus tarvitsee.

Periaate tunnettiin teoriassa, mutta kukaan ei ollut saanut sitä toimimaan teollisessa mittakaavassa. Harjavallassa se saatiin toimimaan.

Liekkisulatuksen lisenssi on sittemmin myyty yli 50 maahan. Noin puolet maailman kuparista tuotetaan nykyään tällä suomalaisella menetelmällä. Teknologiaa kehittää ja myy tänään Metso.

Tarina kertoo kaksi asiaa. Ensinnäkin pula voi synnyttää kilpailuedun, jos sitä kohdataan osaamisella. Toiseksi teollinen rohkeus ei ole uhkapeliä. Se on osaamiseen perustuva päätös tehdä jotain, mitä kukaan muu ei ole vielä tehnyt.

Tästä teollisuuspolitiikassa on pohjimmiltaan kyse. Siksi olen iloinen, että tämän tilaisuuden nimi on Teollinen rohkeus.

Teollinen rohkeus kuulostaa suurelta sanalta. Käytännössä se näkyy pieninä päätöksinä konepajan kahvipöydän ääressä: ostetaanko uusi kone, palkataanko ensimmäinen myyjä vaikkapa Saksaan, lähdetäänkö mukaan yhteiseen kehityshankkeeseen. Näistä päätöksistä syntyy Suomen teollinen tulevaisuus.

Pelisäännöt muuttuivat – teollisuuspolitiikka palasi

Teollisuuden toimintaympäristö on muuttunut muutamassa vuodessa enemmän kuin jopa edellisinä parina vuosikymmenenä. Geopoliittinen kilpailu on kiristynyt. Teknologia kehittyy nopeammin kuin koskaan. AI kiihdyttää tätä vielä entisestään. Turvallisuus ja huoltovarmuus ohjaavat yritysten päätöksiä. Puhdas siirtymä muuttaa tuotteita, tuotantoa ja tapaa käyttää energiaa.

Teollisuuspolitiikka on palannut suurten valtioiden työkalupakkiin. Ne ohjaavat tuotannon sijoittumista investointituilla, strategisilla ohjelmilla, sääntelyllä, tulleilla ja julkisilla hankinnoilla. Tehtaista, osaajista ja teknologiasta kilpailevat nyt yritysten lisäksi valtiot.

Suomi ei voi eikä sen kannata lähteä loputtomaan tukikilpailuun. Sama pätee koko Eurooppaan. Euroopan vastaus ei voi olla markkinoiden sulkeminen. Suljettu markkina suojaa hetken, mutta heikentää kilpailukykyä pitkään. Suomen kaltainen vientimaa tarvitsee avoimia markkinoita enemmän kuin kukaan.

Euroopan kilpailukyky vahvistuu parhaiten syventämällä sisämarkkinaa, keventämällä sääntelyä ja kohdistamalla yhteiset varat huippuosaamiseen. Tätä linjaa Suomi ajaa Brysselissä johdonmukaisesti.

Avoimuus ei silti tarkoita sinisilmäisyyttä. Kriittiset riippuvuudet on tunnistettava ajoissa. Keskeisten komponenttien, raaka-aineiden ja tuotantokyvyn saatavuus ei saa olla yhden toimittajan tai yhden maan varassa. Vastaus riippuvuuksiin on hajauttaminen, luotettavat kumppanit ja oma osaaminen.

Haasteet eivät rajaudu toimitusketjun luotettavuuteen. Kilpailu on koventunut ja se ei aina ole reilua. Kiinan kehitys on ollut valtavan nopeaa ja sen vauhti ei vaikuta olevan hidastumassa.

Mistä vauhti syntyy? Palasin juuri Kiinasta. Esim. Shanghaissa vauhdin näkee paljaalla silmällä. Tuotekehitys, tehtaat ja alihankkijat toimivat samalla alueella. Idea muuttuu prototyypiksi ja prototyyppi sarjatuotannoksi ilman, että yksikään osa tulee muualta. Kotimarkkinat ovat valtavat ja kilpailu armotonta.

Kaikkea tätä ei voi selittää pelkällä valtion tuella. Melkoinen osa Kiinan etumatkasta on ansaittua. Eurooppa tekee virheen, jos se kuvittelee tullimuurin korvaavan kilpailukyvyn.

Kaikki kilpailu ei kuitenkaan ole reilua. Jos etu perustuu valtion tukeen tai ohjaukseen, markkina ei enää karsi ylimääräistä kapasiteettia. Ylijäämä tai ylikapasiteetti etsii ostajaa, ja yhä useammin se löytää sen Euroopasta.

Taustalla on kaksi erilaista tapaa sopeutua. Eurooppa antaa kannattamattoman yrityksen kaatua. Kiinassa valtio pitää strategisen kapasiteetin hengissä. Kun maailmassa on liikaa tuotantoa, tehtaat suljetaan siksi Euroopassa. Suljettu tehdas ei palaa, vaikka markkina myöhemmin kääntyisi. Ja tässä häviää myös TKI:tä, tulevaisuuden tuotantoa ja innovatiivisia tuotteita.

Muutosten keskellä Suomen ratkaiseva kysymys on yksinkertainen: miten vahva teollinen perustamme muuttuu seuraavan kasvuvaiheen kilpailueduksi?

Suomen teollisuuspolitiikka rakentuu omille vahvuuksille

Kilpailuetumme syntyy monesta asiasta: vakaasta yhteiskunnasta, toimivista instituutioista, puhtaasta energiasta, korkeasta osaamisesta ja vahvasta teollisesta perustasta.

Harjavallassa sähkö oli pullonkaula. Tänään puhdas ja kilpailukykyinen sähkö on yksi Suomen vahvimmista sijaintieduista. Se on muuttanut asemaamme investointikohteena perusteellisesti. Etu ei kuitenkaan ole pysyvä. Se säilyy vain, jos sähköverkko, tuotanto ja luvitus pysyvät kysynnän tahdissa.

Teollinen investointi on pitkä lupaus. Tehdas, tuotantolinja tai kone rakennetaan palvelemaan vuosikymmeniä. Siksi sijoittaja kysyy ensimmäiseksi: pysyvätkö säännöt samoina koko investoinnin elinkaaren ajan?

Teollisuuspolitiikan tärkein tehtävä on antaa tähän kysymykseen vakuuttava vastaus. Se tarkoittaa ennakoitavaa verotusta ja sääntelyä, sujuvia lupaprosesseja, laadukasta infrastruktuuria ja osaavaa työvoimaa. Kun yritys tietää, kuinka kauan lupa kestää ja mitä se vaatii, se voi suunnitella. Kun se ei tiedä, syntyy riski ja investointi voi siirtyä muualle.

Osaajat ovat investoinnin kolmas tukijalka energian ja lupien rinnalla. Moni konepaja kertoo saman viestin: tilauksia olisi, mutta hitsaajia, koneistajia, automaatioasentajia ja insinöörejä ei löydy tarpeeksi. Olen kuullut tätä paljon. Siksi ammatillisen koulutuksen on pysyttävä teollisuuden tahdissa, korkeakoulujen on koulutettava tekijöitä kasvualoille ja kansainvälisen rekrytoinnin on oltava yritykselle sujuvaa. Osaaja, joka ei pääse Suomeen, voi rakentaa kilpailijan tehdasta.

Investointien edistäminen ei koske vain uusia suurhankkeita. Yhtä tärkeää on nykyisen teollisuuden uudistuminen. Suomen teollisuuden selkäranka on tuhansissa konepajoissa, valimoissa, elektroniikkavalmistajissa ja palveluyrityksissä. Kun pk-yritys ostaa uuden koneen, automatisoi solun tai ottaa käyttöön konenäköön perustuvan laadunvalvonnan, sen tuottavuus nousee. Samalla paranee koko verkoston toimituskyky. Veturiyritys voi luvata asiakkaalleen vain sen, minkä sen toimittajat pystyvät toimittamaan.

Tuloksia mitataan investointeina, tuottavuutena, kotimaisena arvonlisänä, vientinä ja työpaikkoina.

Strateginen kilpailukyky vaatii valintoja

Suomen resurssit eivät riitä johtoasemaan kaikilla toimialoilla ja kaikissa teknologioissa. Siksi strateginen kilpailukyky vaatii väistämättä valintoja.

Hyvät valinnat syntyvät siellä, missä osaaminen, yritysten investoinnit ja kansainvälinen kysyntä jo vahvistavat toisiaan. Julkisen vallan tehtävä on tunnistaa nämä kohdat ja vahvistaa niitä johdonmukaisesti vuodesta toiseen.

Valinta tarkoittaa myös luopumista. Kaikkea ei voi rahoittaa, eikä jokaiselle alueelle kannata rakentaa omaa ekosysteemiä samasta aiheesta. Harjavallan insinöörit eivät yrittäneet parantaa kaikkia sulatusmenetelmiä kerralla. He keskittyivät yhteen ratkaisuun ja tekivät siitä maailman parhaan.

Valintojen tärkein työkalu on tutkimus- ja kehitysrahoitus. Suomessa on sovittu parlamentaarisesti yli puoluerajojen, että julkinen TKI-rahoitus nousee 1,2 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2030 mennessä. Tavoite on kunnianhimoinen. Huomiota on kiinnitettävä siihen, mihin raha kohdistuu ja miten se vaikuttaa. Julkisen rahoituksen on vauhditettava yritysten omia investointeja, ei korvattava niitä. Parhaiten se toimii, kun veturiyritys, sen toimittajat ja tutkimus sitoutuvat yhteiseen tiekarttaan ja jokainen tuo pöytään omaa rahaa ja omaa osaamista.

Meillä Suomessa ja Tampereella on erityisiä vahvuuksia puhtaassa energiassa, älykkäissä koneissa, kehittyneessä valmistuksessa, elektroniikassa, langattomissa verkoissa, teollisessa tekoälyssä sekä puolustus- ja kaksikäyttöratkaisuissa. Niiden ympärille on rakentunut arvoverkostoja, joissa suomalainen teollisuus on maailman kärkeä.

Meriteollisuudessa telakka kokoaa ympärilleen suunnittelutoimistot, järjestelmätoimittajat, sähköistyksen, automaation, ohjelmistot ja elinkaaripalvelut. Risteilyalus tai jäänmurtaja syntyy satojen erikoistuneiden yritysten yhteistyönä. Menestys riippuu siitä, kuinka hyvin verkosto hallitsee osaamisen, tuotannon ja toimitukset yhtenä kokonaisuutena.

Kaivos- ja mineraaliteknologiassa Metson kaltaisten veturiyritysten ympärillä toimii koneenrakennuksen, metallityön, automaation, mittausteknologian, ohjelmistojen ja kunnossapidon yrityksiä. Harjavallan perintö elää tässä verkostossa. Asiakas ei osta pelkkää konetta. Se ostaa tuottavamman, turvallisemman sekä energia- ja materiaalitehokkaamman prosessin. Kun kriittisten mineraalien merkitys kasvaa, kasvaa myös tämän osaamisen arvo.

Elektroniikassa Nokian ympärille rakentunut osaamis- ja toimittajaverkosto loi pohjan mikroelektroniikalle, ohjelmistoille, sensoreille, fotoniikalle ja langattomille verkoille. Kun matkapuhelinliiketoiminta hiipui, osaaminen ei kadonnut. Se siirtyi uusiin yrityksiin ja uusille markkinoille: älykkäisiin koneisiin, terveysteknologiaan, turvallisiin verkkoihin ja kvanttiteknologiaan.

Täällä Tampereella rakentuu uusi arvoverkosto teollisen ja fyysisen tekoälyn ympärille. Se yhdistää ohjelmistot, sensorit, puolijohteet, reunalaskennan, koneet, automaation ja teollisen datan. Suomen vahvuus on tekoälyn vieminen fyysisiin tuotteisiin ja vaativiin prosesseihin: autonomisiin työkoneisiin, konenäköön perustuvaan laadunvalvontaan, ennakoivaan kunnossapitoon sekä energia- ja materiaalivirtojen optimointiin. Tampereelle rakennettava avoin puolijohteiden pilottilinja vie osaamisen suunnittelusta paketointiin ja testaukseen.

Älykkäissä energiaratkaisuissa Vaasan energiaekosysteemi EnergyVaasa kokoaa sähköistyksen, tehoelektroniikan, automaation, energian varastoinnin ja ohjelmistot kansainvälisen tason kokonaisuudeksi. Wärtsilän, ABB:n ja Hitachi Energyn kaltaisten veturiyritysten ympärillä toimii laaja joukko pk-yrityksiä ja tutkimustoimijoita.

Näitä verkostoja yhdistää sama toimintamalli. Suuret yritykset tuovat maailmanlaajuiset asiakkuudet ja vaativat käyttökohteet. Pk-yritykset tuovat erikoistuneen osaamisen, nopeuden ja valmistuskyvyn. Startupit tuovat ketteryyttä ja uusia ratkaisuja. Tutkimus tuottaa uutta tietoa, ja yhteiset testiympäristöt nopeuttavat sen kaupallistamista.

Tämä malli ei synny itsestään. Tarvitaan joku, joka kokoaa kumppanit, tunnistaa yhteiset haasteet ja jakaa kehittämisen riskiä. Tätä työtä DIMECC ja MAKE in Finland tekevät. Se on teollisuuspolitiikkaa käytännön tasolla.

Valintoja on myös uskallettava arvioida. Johdonmukaisuus ei tarkoita jääräpäisyyttä. Se tarkoittaa, että suunta pysyy, vaikka keinoja tarkennetaan.

Pieni maa voi olla vaikeasti korvattava

Pieni maa ei voi eikä sen pidä olla omavarainen kaikessa. Sen ei tarvitsekaan. Riittää, että se tuo yhteistyöhön osaamista, jota muut tarvitsevat. Vahva asema valituilla aloilla tekee Suomesta arvokkaan kumppanin ja antaa pääsylipun kansainvälisille markkinoille ja kriittisiin verkostoihin.

Vaikeasti korvattava asema on myös turvallisuutta. Kun kumppanit tarvitsevat suomalaista osaamista, keskinäinen riippuvuus toimii molempiin suuntiin. Se vahvistaa asemaamme liittolaisten ja kumppaneiden joukossa ja antaa meille painoarvoa, kun toimitusketjuista ja kriittisistä teknologioista päätetään.

Kotimarkkinamme ei riitä teollisen yrityksen pitkäjänteiseen kasvuun. Kansainvälisyys alkaa jo tuotekehityksestä ja ensimmäisistä asiakkaista. Yritysten roolit kansainvälisissä arvoverkostoissa vaihtelevat. Yksi toimii päähankkijana, toinen järjestelmäkumppanina, kolmas erikoistuneena teknologiatoimittajana ja neljäs sopimusvalmistajana. Verkoston yhteinen suorituskyky ratkaisee, voittaako se uuden asiakkuuden.

Muuttunut turvallisuusympäristö on nostanut toimitusvarmuuden arvoa. Asiakkaat kysyvät nyt, mistä kriittiset komponentit tulevat, kuinka riippuvainen toimittaja on yksittäisistä lähteistä, pystyykö tuotanto kasvamaan nopeasti ja ovatko data ja immateriaalioikeudet suojassa. Ennen nämä olivat hankintasopimusten alaviitteitä. Nyt ne ovat kaupan ehtoja.

Tässä Suomella on etulyöntiasema. Emme purkaneet huoltovarmuusjärjestelmäämme kylmän sodan jälkeen, kuten moni muu teki. Viranomaisten ja yritysten yhteinen varautuminen on meillä arkea. Tämä osaaminen näkyy turvallisissa tuotantoratkaisuissa, kunnossapidossa, elinkaaripalveluissa sekä puolustus- ja kaksikäyttöteknologioissa.

Puolustusteollisuus on tästä selvin esimerkki. Euroopan maat kasvattavat puolustusmenojaan nopeasti, ja Nato-jäsenyys on avannut suomalaisille yrityksille uusia markkinoita. Mahdollisuus koskee myös alihankkijoita. Se vaatii kuitenkin sertifiointeja, tietoturvaa, kapasiteettia ja kykyä sitoutua pitkiin toimitussopimuksiin. Näitä valmiuksia kannattaa rakentaa nyt.

Epävarmassa maailmassa laatu, luottamus ja toimituskyky ovat kovaa valuuttaa.

Rohkeus investoida ennen kuin on pakko

Harjavallan insinööreillä ei ollut vaihtoehtoa. Heidän oli pakko keksiä. Tämän päivän yrityksissä pakko ei aina näy yhtä selvästi. Tilauskirja voi olla kohtuullinen ja vanha kone toimii vielä. Silloin investointi uuteen teknologiaan tuntuu riskiltä.

Todellinen riski on usein toisaalla. Tekoäly laskee suunnittelun, ohjelmoinnin ja tiedonkäsittelyn kustannuksia nopeasti. Automaatio ja data muuttavat sitä, millaista toimittajaa asiakas pitää hyvänä. Yritys, joka odottaa, kunnes muutos on kaikille selvä, voi olla silloin jo myöhässä.

Rohkeus ei välttämättä vaadi jättihanketta. Monelle pk-yritykselle ensimmäinen askel on yksi mitattava kokeilu: konenäkö laadunvalvontaan, ennakoiva huolto yhdelle koneelle tai tarjouslaskennan nopeuttaminen. Tampereen tekoälykeskittymät tarjoavat yrityksille juuri tällaisia kokeiluja.

Teollinen rohkeus tarkoittaa tänään kolmea asiaa. Se tarkoittaa investointia uuteen teknologiaan ennen kuin kilpailija pakottaa siihen. Se tarkoittaa valmiutta avata omat haasteet kumppaneille, koska kukaan ei ratkaise niitä yksin. Ja se tarkoittaa kansainvälistymistä jo silloin, kun yritys vielä tuntuu liian pieneltä siihen.

Julkinen valta ei voi tehdä näitä päätöksiä yritysten puolesta. Se voi kuitenkin jakaa uuden teknologian alkuvaiheen riskiä, rakentaa yhteisiä testi- ja pilottiympäristöjä ja avata ovia maailmalla tänä aikana, kun geopolitiikka ja valtioiden asema on korostunut.

Julkinen sektori voi olla myös asiakas. Ensimmäinen referenssi on uudelle teknologialle usein vaikein saada. Kun julkinen hankkija uskaltaa kokeilla uutta ratkaisua, se voi avata suomalaiselle yritykselle tien maailmalle. Innovatiiviset julkiset hankinnat ovat teollisuuspolitiikan työkalu, jota käytämme yhä aivan liian vähän.

Tutkimuksesta tuotantoon ja osaamisesta vientiin

Hyvät kuulijat,

Alihankinta-messut ja MAKE in Finland tekevät tämän työn näkyväksi. Yritysten tarpeet tulevat esiin. Teknologia- ja valmistuskumppanit löytävät toisensa. Osaaminen leviää verkostossa.

Pilotista tuotantoon on Suomessa usein liian pitkä matka. Moni hyvä ratkaisu jää laboratorioon tai yhden asiakkaan kokeiluksi, koska rahoitus, tuotantokumppani tai ensimmäinen kansainvälinen asiakas puuttuu. Yhteistyöverkostot lyhentävät tätä matkaa.

Tavoite on selkeä. Tutkimuksesta syntyy tuotteita. Pilotit etenevät tuotantoon. Suuret yritykset uudistuvat yhdessä kumppaniensa kanssa. Pk-yritykset ja startupit kasvavat kansainvälisiksi. Strateginen kilpailukyky näkyy lopulta siinä, mitä Suomessa omistetaan, kehitetään, valmistetaan ja viedään maailmalle.

Omistajuudella on tässä merkitystä. Kun kasvava suomalaisyritys tarvitsee pääomaa laajentuakseen, rahoitusta on oltava tarjolla myös Suomesta. Kotimainen kasvupääoma ja pitkäjänteiset omistajat ovat yhtä lailla teollisuuspolitiikkaa kuin tehtaat ja tutkimuslaitokset.

Lopuksi vielä yksi tarina teollisesta rohkeudesta.

1960-luvun lopulla vieremäläinen metsäkoneurakoitsija Einari Vidgrén oli kyllästynyt koneisiin, jotka hajosivat hänen savotoillaan. Hän vuokrasi kyläsepän pajan ja rakensi oman koneen. Se ei kuulemma ollut kovin kaunis. Kone sai nimensä kylän raitilla juoksennelleen sekarotuisen koiran mukaan: Ponsse.

Tämä kone kuitenkin kulki ja kesti. Kun asiakkaat näkivät sen työssä lähes puolentoista metrin hangessa, syntyivät ensimmäiset kaupat.

Keväällä 1970 Vidgrén meni kunnanjohtajan puheille. Hän lupasi perustaa Vieremälle metsäkonetehtaan, jos kunta rakentaisi sille hallin. Kunnanvaltuusto äänesti. Esitys hyväksyttiin yhden äänen enemmistöllä.

Ensimmäisellä vuosikymmenellä tehtaasta valmistui vain noin 50 konetta, ja rahasta oli jatkuvasti pulaa. Tänään Ponsse on yksi maailman johtavista metsäkonevalmistajista. Sen pääkonttori ja tehdas ovat yhä Vieremällä, ja sen ympärille on kasvanut laaja alihankkijaverkosto.

Tarinassa on kolmenlaista rohkeutta. Yrittäjän rohkeus rakentaa parempaa kuin markkinoilla oli tarjolla. Asiakkaan rohkeus ostaa ensimmäinen kone valmistajalta. Ja julkisen vallan rohkeus rakentaa halli – ja jättää koneiden rakentaminen yrittäjälle.

Siinä on hyvän teollisuuspolitiikan työnjako.

Toivon vain, että jatkossa rohkeat päätökset syntyvät Suomessa hieman selvemmällä enemmistöllä kuin Vieremällä vuonna 1970.

Osaaminen, teknologia, laatu ja toimituskyky ovat menestystekijöitä. Ja tähän päälle lisänopeus tuotekehityksessä ja toimituksissa auttaa vastaamaan päivän haasteisiin.

Kiitos.

Puheenvuoroni Pörssiklubilla 7.10.2026

Arvon pörssiklubin jäsenet, hyvät kuulijat,

Elimme vuosikymmeniä helpon globalisaation aikaa. Markkina ja tehokkuus näyttivät suunnan, tuotantoketjut venyivät mantereelta toiselle, ja vauraus tuntui syntyvän siitä, että kukin teki mitä parhaiten osasi. Se aika ei ole välttämättä kokonaan ohi – mutta geopolitiikka sekä kilpailu teknologiasta ja raaka-aineista ovat siirtäneet sen perustuksia huomattavasti.

Meidän on huolehdittava yhtä aikaa kahdesta asiasta: siitä, että yhteiskuntamme ja teollisuutemme toimivat myös kriisissä, ja siitä, että rakennamme pitkäaikaista huipputason kilpailukykyä. Nämä kaksi tavoitetta eivät ole sama asia, mutta ne voidaan saada tukemaan toisiaan.

Suvereniteetti ja johtajuus

Suvereniteetista puhutaan tällä hetkellä laajasti. Sillä tarkoitan yhteiskunnan ja teollisuuden kykyä toimia myös silloin, kun maailma ympärillä ei toimi: kun toimitusketju katkeaa, kun kumppani asettaa vientirajoituksia, kun kriisi sulkee rajoja. Sen mittari on resilienssi.

Ja olemme hyviä siinä. Meillä on vuosikymmenien kokemus kokonaisturvallisuudesta ja taloudellisesta turvallisuudesta, joiden merkitykseen monessa muussa maassa on vasta viime vuosina havahduttu. Suomen huoltovarmuutta, Huoltovarmuuskeskusta ja sen yhteistyötä eri sektoreilla, laajan yritysjoukon ja viranomaisten kanssa, ihaillaan ja siitä halutaan oppia. Tästä kyvykkyydestä on tullut meille ja yrityksillemme näissä maailman olosuhteissa myös yhä merkittävämpi kilpailuetu.

Sitten on teknologinen johtajuus. Sillä tarkoitan sitä, että olemme jollakin teknologia-alueella maailman parhaiden joukossa – niin hyviä, että muut tarvitsevat meitä. Johtajuus tuottaa pitkäaikaisen kilpailuedun, jota on vaikea kopioida. Englanninkielisessä keskustelussa puhutaan teknologisesta vallihaudasta, technology moat. Sen mittari ei ole resilienssi itsessään, vaan asema markkinoilla ja neuvottelupöydissä, ja lopulta se tarjoaa myös resilienssiä.

Näihin tavoitteisiin pyritään eri keinoin, ja ne voivat toisinaan olla myös jännitteessä keskenään. Suvereniteetti, liian pitkälle vietynä, voi johtaa kalliisiin ratkaisuihin, jotka syövät kilpailukykyä. Johtajuus taas edellyttää keskittymistä, riskinottoa ja investointia sanan laajassa merkityksessä. Sitä ei rakenneta tekemällä kaikkea, vaan tekemällä joitakin asioita paremmin kuin kukaan muu – ja kilpailemalla maailman parhaita vastaan, mieluiten isolla skaalalla vieläpä.

Ja silti nämä kaksi liittyvät toisiinsa tavalla, joka on Suomen kaltaiselle maalle ratkaiseva. Teknologinen johtajuus tuottaa vaikutusvaltaa. Se, että maalla on jotakin, mitä muut tarvitsevat, luo pääsyn keskeisimpiin neuvottelupöytiin – ja kumppanuus on pienelle maalle tehokas tapa vahvistaa suvereniteettia. Suomi ei voi tuottaa itse kaikkea, mitä se kriisissä tarvitsee. Mutta Suomi voi olla niin hyvä joillakin alueilla, että se pääsee mukaan liittoumiin, joissa kriittisiä teknologioita ja toimitusketjuja jaetaan luotettavien kumppaneiden kesken. Näin johtajuus muuttuu osaltaan suvereniteetiksi – ei pelkän omavaraisuuden vaan myös luotettujen kumppanuuksien kautta. Muut haluavat meidän kumppaniksemme.

Vuonna 2026 valtion voimaa mitataan pitkälti sillä, pystyykö se rakentamaan ja pitämään tieteeseen nojaavaa etumatkaa. Sellaista, joka kumuloituu: tutkimusvaltaisia aloja, joilla tieto, tekijät ja laitteet kehittyvät vuosi vuodelta, ja näinä aikoina kirjaimellisesti jopa viikko viikolta.

Muutos on maailmanlaajuinen

Yhdysvallat on palannut vahvasti teollisuuspolitiikkaan ja nojaa vahvaan teknologiapolitiikkaan. Se on vahvistanut asemaansa monella teollisuuden alalla ja luonut talouskasvua. Sen yritykset ovat rakentaneet teknologisia vallihautoja – hyvin voimakkaita, ja esimerkiksi yhdysvaltalaiset tekoäly-yritykset tuovat suvereniteettia, joka koetaan EU:ssa jo ongelmana.

Kiina nosti omalla valtavalla skaalallaan teknologisen omavaraisuuden viisivuotissuunnitelmansa ytimeen. Maaliskuussa hyväksytty viidestoista viisivuotissuunnitelma jatkaa samaa linjaa. Tutkimus- ja kehitysmenot, sikäli kuin luvut voi ottaa sellaisinaan, nousivat viime vuonna vajaaseen 3 900 miljardiin juaniin eli 2,8 prosenttiin bruttokansantuotteesta – ensi kertaa OECD-maiden keskitason yli. Tutkimushenkilöstöä on yli seitsemän miljoonaa henkilötyövuotta. Maailman sadasta innovaatiokeskittymästä 24 sijaitsee Kiinassa, enemmän kuin Yhdysvalloissa.

Mutta skaala on vanha uutinen. Kiinnostavampaa on kolme muuta muutosta.

Ensimmäinen on laatu. J.D. Powerin tänä kesänä julkaisemassa mittauksessa kiinalaiset automerkit ohittivat ensimmäistä kertaa sekä kansainväliset volyymimerkit että premium-merkit uuden auton alkulaadussa. Euroopassa joka yhdestoista alkuvuonna rekisteröity uusi auto oli kiinalaista merkkiä, ja sähköautoista jo noin joka seitsemäs. Hyvää tuotetta ei tarvitse myydä alennuksella. Kiina on toisenlainen kilpailija kuin se, johon Eurooppa tottui kaksituhattaluvulla.

Toinen on nopeus. Jangtsen suistossa komponenttitoimittaja, robottivalmistaja, tekoälylaboratorio ja autotehdas ovat kahden tunnin säteellä toisistaan. Matka piirustuksesta sarjatuotantoon on lyhyt, koska välimatkat ovat lyhyet. Kiina asensi viime vuonna yli puolet maailman uusista teollisuusroboteista, sen telakat saivat alkuvuonna noin 70 prosenttia maailman laivatilauksista, ja sen sähköjärjestelmään lisättiin yhdessä vuodessa yli 500 gigawattia uutta kapasiteettia – yli kaksikymmenkertaisesti Suomen koko sähköjärjestelmän verran.

Kolmas on innovaatiomalli. Kiinalaiset avoimin painoin julkaistut tekoälymallit ovat muutamassa vuodessa nousseet marginaalista lähes kolmannekseen maailman mallikäytöstä. Avoimuudesta on tullut vallan väline: se, jonka mallin päälle muut rakentavat, kirjoittaa standardit. Tässä kannattaa olla tarkkana. Halvin tie tekoälyn käyttöön voi olla myös tie, joka sitoo.

Eurooppa on tässä välissä monin tavoin aika pahasti puristuksessa. Euroopassa on kuitenkin paljon osaamista, ja ajattelen, että meillä Suomessa on edellytykset menestyä tässä muutoksessa, mutta meidän täytyy ymmärtää tilanne ja pelata korttimme oikein.

Suomen valinnat

Suomen tulee luoda ja syventää teknologiajohtajuutta valikoiduilla aloilla – aloilla, joilla meillä jo on tai joille voimme rakentaa puolustettavan etumatkan. Näitä ovat muun muassa mineraalirikkautemme ja niiden jalostus, puhdas ja edullinen sähkö, tekoäly ja dataan pohjautuva kasvu, kvanttilaskenta, avaruusteknologia sekä jäänmurtajat ja muu laivanrakennus.

Tämä ei ole ainoastaan teollinen tai teknologinen haaste. Yhtenä keskeisimpänä kysymyksenä meidän on mietittävä tapoja, joilla tiedettä ja teknologiaa tehdään. Metatiedettä, tiedettä tieteestä. Miten tehdään teknologiapolitiikkaa, jossa kehitys on yhä nopeampaa, vaikeampaa, politisoituneempaa ja jossa eri tieteen ja teknologian alat linkittyvät yhä vahvemmin toisiinsa. Kiinalaisessa TKI-toiminnassa tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta, sikäli kun niitä edes kunnolla erotella toisistaan muutenkaan, ovat korostuneesti yhteen kytkeytynyttä kokonaisuutta. Ei ole niinkään erillisiä T, K ja I-komponentteja, joista siirrytään vuosien varrella kohdasta toiseen lineaarisesti eteenpäin.

Ja kaikki tämä teknologia- ja tiedepolitiikka vaikuttaa myös ulkopolitiikkaan. Ja siksi suomalaista kriittistä teknologiaa, osaamista, toimintoja ja omistusta, ja sen tuomaa vipuvartta tulee tarkastella ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehyksessä. Se tarkoittaa myös, että investointien seulonnan, vientivalvonnan ja tutkimusturvallisuuden on pysyttävä kunnianhimomme tahdissa. Jos meillä on jotakin, mitä muut tarvitsevat, joku tulee sitä myös hakemaan – ostamalla, lisensoimalla, rekrytoimalla tai yhteistyöhankkeen kautta.

Kilpailijamme ovat vastanneet tähän samaan kysymykseen omalla tavallaan. Siitä kannattaa ottaa opiksi – valikoiden, ja omilla ehdoillamme.

Ensinnäkin: mitataan käyttöönottoa, ei vain panostuksia. Kiina luopui tavoitteesta tuottaa itse kaksi kolmasosaa tarvitsemistaan siruista ja korvasi sen tavoitteella, joka mittaa digitaalisen talouden osuutta arvonlisäyksestä. Itse tuotanto ei ole päämäärä. Käyttö on. Sama pätee meillä: tekoälyn ja automaation arvo syntyy siitä, moniko suomalainen yritys ottaa ne oikeasti käyttöön – ei siitä, montako strategiaa olemme kirjoittaneet.

Toiseksi: lyhennetään etäisyyksiä. Emme voi rakentaa Shenzhenin kaltaista miljoonien ihmisten teknologiakeskittymää. Mutta voimme rakentaa keskittymiä, joissa tutkimus, pilottilinja, ensimmäinen asiakas ja lupaviranomainen ovat kahvikupin päässä toisistaan. Otaniemi, Oulu, Tampere, Kokkola. Pieni maa voi voittaa verkostoilla, toimintatavoilla ja luottamuksella sen, minkä se häviää koossa.

Kolmanneksi: nopeus on politiikkaa. Jos sähköverkko on tulevaisuuden tärkein resurssi, liittymisjonon pituus on kilpailukykytekijä. Lupa, kaava, verkkoliityntä ja rahoitus ratkaisevat, syntyykö investointi Suomeen vai naapuriin. Tämä on kotimaista työtä, se on meidän omissa käsissämme, ja se maksaa vähän suhteessa siihen, mitä se tuottaa.

Mitä emme kopioi? Emme lähde laajamittaiseen tukikilpaan, jota emme voi voittaa ja johon meillä ei ole edes varaa. Emme rakenna kapasiteettia, jolle ei ole kysyntää. Kiinan sisäinen kilpailu tuottaa halpoja tuotteita ja kannattamattomia yrityksiä; Euroopalle se on hintapaine, ei esikuva. Emmekä rakenna suljettua järjestelmää. Avoimuus, luottamus ja ennakoitava sääntely ovat meille tuottavuustekijöitä, eivät heikkouksia – ja ne ovat asioita, joita raha ei osta nopeasti.

Kilpailuedun, joka meillä on tai jonka luomme, on kestettävä ja menestyttävä sekä vapaan kaupan markkinassa että hankalassa geopoliittisessa tilanteessa. Vahva, puolustettava kilpailuetu strategisesti tärkeällä alueella luo vaurautta ja työpaikkoja. Mutta koska se on ainutlaatuista ja haluttua, se luo myös valtaa, mahdollisuuksia – ja samalla riskejä, jotka ovat kaupallisia suhteita paljon laajempia.

Pax Silica: johtajuus muuttuu suvereniteetiksi

Otetaan esimerkkinä Pax Silica -yhteistyö, johon liittymisen allekirjoitin Washingtonissa huhtikuussa.

Yhdysvaltojen johdolla käynnistetty yhteistyö kokoaa yhteen liittolaisia ja kumppaneita vahvistamaan kriittisten teknologiatoimitusketjujen turvallisuutta ja toimintakykyä. Aloite kattaa muun muassa kriittiset mineraalit, energiantuotannon, kehittyneet valmistusteknologiat, puolijohteet, tekoälyinfrastruktuurin sekä logistiikan. Tavoitteena on rakentaa luotettavaa tekoälyekosysteemiä ja vähentää haitallisia riippuvuuksia.

Sekin on ymmärrettävä, ja käytettävä harkintaa, että järjestelyt luovat myös uusia riippuvuuksia. Tärkeintä on hahmottaa asemamme ja kansallinen etumme ja punnita eri vaihtoehtojen hyötyjä ja haittoja.

Mutta miksi tämä on esimerkki nimenomaan johtajuudesta? Koska Pax Silica -pöytään ei pääse pelkällä tarpeella. Siihen pääsee sillä, että tuo mukanaan jotakin, kun on vahvuuksia tai jotain, mitä muilla ei ole. Suomi pääsi mukaan, koska meillä on konnektiviteettia, satelliittiteknologiaa, kvanttilaskentaa, kriittisiä mineraaleja ja niiden jalostusosaamista, Euroopan puhtainta sähköä ja vakaa toimintaympäristö. Ja vastineeksi saamme pääsyn toimitusketjuihin, kyvykkyyksiin ja markkinoihin, joita mikään maa, ei edes Yhdysvallat, pysty yksin rakentamaan.

Tämä on juuri se mekanismi, josta puhuin: johtajuus muuttuu suvereniteetiksi. Se, että olemme optisissa sovelluksissa, tekoälynatiiveissa verkoissa ja kvanttikryogeniikassa maailman kärkeä, ei ole vain liiketoimintaa Tampereella, Oulussa ja Espoossa. Se on syy, miksi Suomea kuunnellaan, kun päätetään, kenen kanssa kriittisiä toimitusketjuja rakennetaan.

Suomen teknologista suvereniteettia ja johtajuutta rakennetaan eri tasoilla:

• kansallisesti,
• pohjoismaisessa yhteistyössä,
• Euroopan unionissa,
• strategisten kumppanimaiden kanssa,
• EU-jäsenenä yhdessä strategisten kumppanivaltioiden kanssa sekä
• laajemmissa kansainvälisissä liittoumissa ja yhteistyöfoorumeissa.

Eurooppalainen preferenssi

Hyvät pörssiklubilaiset,

Toinen ajankohtainen keskustelu koskee niin sanottua eurooppalaista preferenssiä. Kuluneen vuoden aikana EU:ssa on puhuttu paljon käsitteistä kuten ”European Preference”, ”Made in Europe” ja ”Buy European”. Niiden taustalla on huoli eurooppalaisen teollisuuden kilpailukyvystä, investoinneista ja tulevaisuudesta. Euroopan unioni hakee vastauksia muun muassa Industrial Accelerator Act -aloitteella, jonka tavoitteena on vahvistaa Euroopan teollista perustaa, kilpailukykyä ja taloudellista turvallisuutta.

Huoli on todellinen, ja Suomi kannattaa Euroopan teollisen perustan vahvistamista. Tarvitsemme enemmän investointeja, enemmän puhtaita teknologioita ja enemmän tuotannollista kapasiteettia Eurooppaan. Tarvitsemme myös toimia haitallisten riippuvuuksien vähentämiseksi. On myös ymmärrettävä, että paljon tuotekehitystä tapahtuu perusteollisuuden linjoilla. Kun Eurooppa menettää teollisuuttaan, se menettää myös uutta tai tulevaa teknologista kyvykkyyttään.

Mutta eurooppalainen preferenssi ei saa johtaa Eurooppaan, joka tasoittaa jäsenmaidensa vahvuudet keskiarvoksi. Se ei synnytä korkeaa laatua tai huippuja vaan keskinkertaisuutta – ja keskinkertaisuudella ei pärjätä maailmassa, jossa kilpailijamme eivät ole keskinkertaisia. Kiinalainen auto ei enää häviä eurooppalaiselle laadussa. Se voitetaan vain olemalla parempi.

Jos alkuperävaatimuksia sovelletaan liian laajasti, vaarana on kilpailun väheneminen, kustannusten kasvu ja innovaatioiden hidastuminen. Silloin vaarannamme juuri sitä kilpailukykyä, jota pyrimme vahvistamaan.

Laaja eurooppalainen preferenssi voi tarjota jossain kontekstissa turvallisuutta tai ainakin antaa turvallisuuden tunnetta, mutta se ei tuota yhtään uutta teknologista vallihautaa. Johtajuus taas syntyy siitä, että eurooppalaiset yritykset ovat maailman parhaita – ja että ne kilpailevat maailman parhaita vastaan. Siksi Suomen näkemys on, että preferenssiä tulee käyttää harkiten ja kohdistaa se aidosti strategisiin tuotteisiin, joissa se perustellusti vahvistaa Euroopan resilienssiä tai turvallisuutta. Muuten Euroopan on kilpailtava.

Eurooppa on vahva silloin, kun jokainen jäsenmaa rakentaa omista vahvuuksistaan laatua ja huippua ja kun Eurooppa, sekä jäsenmaat, hyötyvät synergiasta.

Ylikapasiteetti: oikea diagnoosi ennen oikeaa työkalua

Preferenssikeskustelun takana on ylikapasiteetti, ja siitä on puhuttava suoraan. EU:n tavarakaupan alijäämä Kiinan kanssa oli viime vuonna noin 360 miljardia euroa. Komission oman arvion mukaan Kiina vastaa noin 30 prosentista maailman tuotantoa ja 13 prosentista kulutusta. Erotus on vietävä jonnekin. Kun Yhdysvallat nostaa muurinsa, se tulee Eurooppaan.

Tässä kohtaa keskustelu menee helposti pieleen. Puhumme ”Kiina-ongelmasta” yhtenä asiana. Se ei ole yksi asia. Se on ainakin viisi eri ongelmaa: valtion tukema kilpailu, äkilliset tuontipiikit, epäsymmetrinen markkinoillepääsy, tuontiriippuvuuksien turvallisuusriskit ja Euroopan oma kilpailukykyvaje. Neljä ensimmäistä koskee oikeasti Kiinaa. Viides ei koske Kiinaa lainkaan – se koskee meitä itseämme, ja sen naamioiminen Kiina-ongelmaksi on helpompaa kuin sen myöntäminen. Polkumyyntitulli on hyvä vastaus polkumyyntiin. Se ei tee mitään sille, että eurooppalainen sähkö maksaa liikaa tai että lupaprosessi kestää seitsemän vuotta.

Laaja alkuperävaatimus on yksi tylppä työkalu, jolla yritetään ratkaista viittä eri ongelmaa kerralla. Se ei osu yhteenkään niistä kunnolla – ja se on kätevä tapa olla puhumatta siitä viidennestä, joka on aidosti meidän oma tekomme.

Ja se maksaa. Jos eurooppalaista alkuperää vaaditaan laajasti, joku maksaa erotuksen: joko kuluttaja korkeampana hintana tai tuottaja korkeampana panoskustannuksena. Suomelle tämä ei ole myöskään neutraali valinta. Me tuomme komponentteja ja välituotteita ja viemme koneita, laitteita ja järjestelmiä.

Euroopan sisällä intressit eroavat: nämä viisi ongelmaa eivät näy samalla tavalla joka maassa, joten ei ole yllättävää, etteivät vastauksetkaan ole samat. Saksalle tämä on teollista irtikytkentää. Ranskalle teollisuuspolitiikkaa ja strategista autonomiaa. Etelä-Euroopalle satamia ja infrastruktuuria. Meille ja muille pohjoismaille kyse on ennen muuta digitaalisesta infrastruktuurista, kaapeleiden ja verkkojen resilienssistä ja arktisesta ulottuvuudesta. Suomen kanta ei ole Saksan kanta pienemmässä mittakaavassa. Se on oma kantansa, ja se on esitettävä omana kantanaan.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Kolme asiaa, jotka auttavat tässä salissa istuvia yrityksiä enemmän kuin mikään alkuperäsääntö.

Ensimmäinen: säilytetään kilpailu, sen sijaan että suojauduttaisiin siltä. Ero on olennainen. Kun valtio maksaa jonkun tappiot ja markkina vääristyy, kohdennettu toimenpide – tulli juuri sille tuotteelle, jota tuetaan – palauttaa hinnan lähemmäs sen todellista kustannusta ja kilpailun ennalleen. Laaja alkuperävaatimus tekee toisin: se sulkee pois koko tuoteryhmän riippumatta siitä, onko yksittäinen tuote edes tuettu. Ensimmäinen kohdistuu ongelmaan. Toinen kohdistuu koko maahan.

Toiseksi: työkalujen pitää olla nopeita, ei vain oikeita. EU:n polkumyyntitutkimuksessa väliaikaiset tullit voivat tulla voimaan vasta seitsemän–kahdeksan kuukauden kuluttua tutkinnan alusta, ja lopulliseen päätökseen voi mennä yli vuosi. Siinä ajassa markkinaosuus on jo menetetty ja investointipäätös jo tehty tai peruttu.

Kolmanneksi: kokoa vastaan kokoa. Yksi viidestä ongelmasta oli tuen aiheuttama kilpailun vääristymä. Taustalla vaikuttaa myös raaka mittakaava: 30 prosenttia maailman tuotannosta yhdessä maassa. Sitä vastaan ei auta yksikään yksittäinen sääntö. Siihen auttaa vain oma koko – ja Euroopan kokoisellekin toimijalle se tarkoittaa yhteistä skaalaa liittolaisten kanssa. Tästä Pax Silicassa on kyse. Sama sääntö pätee tässäkin: kumppanuus on hyvä työkalu, kun tiedämme, mihin ongelmaan sitä käytämme – ei kaikkeen.

Ja lopuksi yksi asia, joka jää tässä keskustelussa liian usein sanomatta. Emme neuvottele heikosta asemasta. Se 360 miljardin euron alijäämä, josta aloitin, kannattaa katsoa vielä kerran toisin päin: se ei ole vain meidän ongelmamme, vaan yhtä lailla mittari siitä, kuinka riippuvainen Kiinan kasvu on juuri meidän markkinastamme. Kiinan vientivetoinen malli tarvitsee Euroopan markkinan, ja tarvitsee sitä sitä enemmän, mitä korkeammalle muurit muualla nousevat. Ylikapasiteetti ja tuet ovat kiinalaisen mallin heikkous, eivät pelkästään sen ase. Euroopalla on vipuvartta enemmän kuin se itse uskoo. Kysymys on vain siitä, käytämmekö sitä yhdessä ja harkiten – vai emme ollenkaan.

Mitä tämä tarkoittaa Suomelle?

Energiamurros ja digitalisaatio lepäävät mineraalien varassa: litium, koboltti, nikkeli, harvinaiset maametallit. Suomella on tässä potentiaalista varallisuutta, jota moni isompi maa kadehtii. Meillä on jalostusta, joka on käymässä EU:ssa harvinaiseksi. Vastuullinen louhinta ja katkeamaton jäljitettävyys sekä huipputeknologia ovat juuri sitä, mitä maailma etsii, kun se turvaa toimitusketjujaan. Luotettavuus ja toimitusvarmuus ovat kilpailuetu.

Suomen vahvuuksia vahvistaa entisestään sähköjärjestelmämme. Vuonna 2025 sähkö oli Suomessa Euroopan edullisimpia, ja siitä noin 95 prosenttia oli puhdasta. Puhdas, edullinen ja varma sähkö on nykyteollisuuden perusta ja sijaintietu. Vierailin viime syksynä Saudi-Arabiassa Future Investment Initiative -foorumissa, jossa maailman suurimmat sijoittajat kokoontuvat. Kun maailman suurimman varainhoitajan BlackRockin toimitusjohtajalta kysyttiin, mikä on tulevaisuuden tärkein reaalitalouden resurssi, Larry Fink vastasi: ”the grid” – sähköverkko. Suomella on tämä asset: hyvin toimiva sähköjärjestelmä ja verkko, kohtuuhintainen sähkö teollisuudelle ja kotitalouksille. Tätä etua tulee vaalia.

Esimerkki kriittisestä teknologiasta ovat SAR-kaukokartoitussatelliitit, jotka kuvaavat maapalloa säästä ja vuorokaudenajasta riippumatta. Avaruustekniikkayritys ICEYE on rakentanut yhden maailman parhaista kaupallisista tutkasatelliittiparvista ja palvelee valtioita, vakuutusyhtiöitä ja järjestöjä lähes reaaliajassa.

Ja vielä avaruudesta talviseen jäähän. Suomalaiset telakat ja insinöörit ovat toistasataa vuotta rakentaneet aluksia, jotka pitävät pohjoiset väylät auki pahimpinakin talvina. Suuri osa maailman jäänmurtajista on suunniteltu Suomessa tai rakennettu suomalaisilla telakoilla. Kulku jäissä nojaa sukupolvien mittaan kertyneeseen taitoon – ja jälleen teknologiseen vallihautaan, jonka yli tulokkaan on vaikea päästä. Arktisen insinööritaidon vaaliminen ei ole nostalgiaa. Se on strategisen omaisuuden hoitoa.

Tässä oli joitakin esimerkkejä. On paljon muutakin: terveysteknologiaa, liikkuvia työkoneita ja niin edelleen. Paljon valmistusosaamista, juuri oikeanlaista kriittisten teknologioiden osaamista. Olemme pitkään ottaneet huomioon, ikään kuin sisäänrakennettuna, korkean laadun ja toimitusvarmuuden, resilienssin ja kokonaisturvallisuuden. Pitkään se näytti kalliilta tavalta tehdä asioita. Nyt se on mitä arvokkainta ja kysytyintä strategista pääomaa.

Kaksi epämukavaa asiaa

Sallikaa minun sanoa tässä kohtaa kaksi epämukavaa asiaa.

Ensimmäinen koskee vallihautoja. Vallihauta ei ole omaisuutta, joka hoitamatta säilyttää arvonsa. Jokaisella alueella, jonka juuri luettelin, meillä on kunnianhimoinen kilpailija. Kiina rakentaa ensimmäistä oman suunnittelunsa ydinkäyttöistä jäänmurtajaa. Sen kaupalliset tutkasatelliittiparvet kasvavat vuosi vuodelta. Kvanttitutkimuksen julkaisuissa se on ollut maailman suurin tuottaja vuodesta 2022. Mineraalien jalostuksessa se on jo se osapuoli, jota muut tarvitsevat. Meidän etumatkamme ovat aitoja, mutta etumatkaa on pidettävä jatkuvasti yllä ja mieluiten pidennettävä samalla kun kilpailu kovenee. Etumatka säilyy vain, jos sitä hoidetaan: tutkimuksella, kehittämisellä, laitevalmistuksella, tekijöillä ja tilauksilla.

Toinen koskee riippuvuuksia. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen mukaan lähes 38 prosenttia haavoittuviksi luokitelluista tuontituotteistamme tuli vuonna 2024 Kiinasta. Osuus on Pohjoismaiden suurin. Kärjessä ovat litiumioniakut ja niiden osat. Harvinaisten maametallien vientilupamenettelyt koskettavat käytännössä koko eurooppalaista teollisuutta – Euroopan keskuspankin arvion mukaan yli 80 prosenttia suurista eurooppalaisyrityksistä on enintään kolmen välikäden päässä kiinalaisesta tuottajasta. Marraskuun kymmenes on päivä, jota kannattaa seurata. Silloin päättyy vuoden lykkäys, joka annettiin Kiinan lokakuussa 2025 ilmoittamille laajennetuille vientirajoituksille. Huhtikuun 2025 lupamenettelyt seitsemälle raskaalle maametallille ovat olleet voimassa koko ajan. Vaihtoehtoja on kolme: lykkäys jatkuu, rajoitukset palaavat valikoidusti tai ne palaavat kokonaan – myös niiltä osin, jotka ulottuvat Kiinan rajojen ulkopuolella valmistettuihin tuotteisiin. Tämä kannattaa jokaisen tässä salissa käydä läpi omien hankintaketjujensa osalta.

Tästä ei seuraa, että tuonti pitäisi lopettaa. Pieni maa ei voi eikä sen kannata tehdä kaikkea itse, ja tuonti on meille yhtä tärkeää kuin vienti. Siitä seuraa kaksi käytännön asiaa: hankintakanavia on oltava useampi kuin yksi, ja meidän on tiedettävä, missä kohdassa ketjua joku toinen voi kääntää hanaa. Tämä on työtä, jota tehdään yritys kerrallaan, ei julistuksilla.

Kiina on Suomelle yhtä aikaa kilpailija, asiakas ja toimittaja. Nämä kolme kannattaa pitää erillään toisistaan. Se, että kilpailemme jollakin alueella kovaa, ei tarkoita, etteikö samaan aikaan kannattaisi myydä. Ja se, että myymme, ei tarkoita, että antaisimme pois sitä, mikä tekee meistä tarpeellisia, mutta tarkkana pitää olla.

Suomen etu on mittapuu

Lopuksi vielä periaate, joka ohjaa omaa ajatteluani. Etumatkaa ei rakenneta sillä, että keskiarvoistumme EU:n hankkeiden tai toiminnan kautta. Sitä ei rakenneta olemalla varovainen eikä tekemällä asioita 2000-luvun tai edes 2020-luvun alun maailman sääntöjen mukaan. Suomen linjan mittapuu on Suomen kansallinen etu.

Käytännössä se tarkoittaa neljää asiaa. Ostamme sieltä, mistä saamme edullisesti ja luotettavasti. Suojaamme sen, mikä on meille ratkaisevaa. Kumppanoidumme siellä, missä kumppanuus moninkertaistaa voimamme. Ja kilpailemme siellä, missä meillä on aito mahdollisuus olla maailman paras.

Moni teistä johtaa yritystä tai edustaa yritystä, jossa tätä työtä tehdään päivittäin. Teette valintoja teknologiasta, toimitusketjuista ja investoinneista. Osa niistä näkyy jo seuraavassa kvartaalissa. Osa näkyy vasta kymmenen vuoden päästä – ja juuri ne ratkaisevat, onko yrityksellänne silloin vallihautaa vai ei.

Geopolitiikka vaikuttaa tavalla tai toisella näihin valintoihin ja monesti monimutkaistaa niitä. Samalla se tarjoaa meille kuitenkin merkittävän kilpailuedun ja menestymisen mahdollisuuden.

Kiitos.

Monipuoliseen energiavalikoimaan nojautuva, toimintakykyinen sähköverkko on nähtävä merkittävänä kansallisomaisuutena ja kriittisenä osana teollisuutemme perustaa.

Suomen energiajärjestelmä verkkoineen on maailman parhaita. Se on kilpailuetu ja samalla mitä arvokkainta reaalitalouden varallisuutta.

Kohtuuhintainen sähkö kotitalouksille ja teollisuudelle ei ole itsestäänselvyys. Monipuoliseen energiavalikoimaan nojautuva, toimintakykyinen sähköverkko, johon voidaan liittää suuria sähkönkäyttäjiä ja -tuottajia, on nähtävä merkittävänä kansallisomaisuutena ja kriittisenä osana teollisuutemme perustaa.

Laadukasta energiajärjestelmää ei voi loihtia tyhjästä, vaan investoinnit ovat vuosien ja vuosikymmenten mittaisia ja koko järjestelmä pitkän kehityksen ja insinööritaidon tulos. Tulevaisuudessa energiajärjestelmän merkitys ja kiinnostus sitä kohtaan vain korostuvat tekoälyn ja resurssikilpailun myötä.

Suomessa meidän on ymmärrettävä toimivan sähköjärjestelmämme arvo. Se on avaintekijä Suomessa jo toimivalle teollisuudelle ja uusille teollisuusinvestoinneille. Edullinen ja vakaa sähkö on tärkeää kuluttajille, yhteiskunnan sähköistymiselle ja sitä kautta myös ympäristölle.

Sähköverkot ovat tässä keskiössä. Ne on nähtävä strategisena valttina. On käytettävä vaikutusvaltaa ja lopulta julkista kontrollia suhteessa siihen, millä ehdoin verkkoon otetaan mukaan paljon sähköä kuluttavaa teollisuutta. On mietittävä, mitä otetaan, minne ja milloin.

Osallistuin kesällä EU:n kilpailukykyneuvoston kokoukseen. Useissa ministerikollegoiden puheenvuoroissa korostettiin, ettei pelkkä ”ensin tullut saa ensin palvelua” -käytäntö ole tätä päivää. Näin puhuvat maat, joissa energian hinnat ovat korkealla ja verkot verrattain heikkolaatuisia.

Huoleen kuulee usein vastattavan siten, että korkeammat hinnat kannustavat uutta energiantuotantoa. Väite on teoriassa sinänsä totta, mutta liian yksinkertaistettu eikä lohduta kotitalouksia ja teollisuutta, jotka voivat joutua odottamaan vuosia markkinan pääsemistä tasapainoon.

Sähköverkon siirtokapasiteetti, kattavuus, yhteydet muiden maiden verkkoihin sekä lupaprosessien nopeus ‒ tai hitaus ‒ vaikuttavat siihen, miten paljon ja milloin uutta tuotantoa on mahdollista liittää mukaan. Lisäksi perus- ja säätövoimaa on oltava järjestelmässä riittävästi. Hinnat voivat nousta nopeastikin, mutta uuden tuotannon saanti verkkoon on hidasta. Esimerkiksi uuden säästä riippumattoman suuren ydinvoimalan saaminen kestää vähintään 10 vuotta.

Keskeinen kysymys on, miten tämä kaikki toimii järjestelmätasolla ja kansallisen edun näkökulmasta.

Mitä enemmän asiaa miettii, tuudittautuminen ajatukseen, että energian korkeammat hinnat johtavat kasvavaan energiantarjontaan ja siten suotuisa tilanne säilyy, tuntuu suorastaan vaaralliselta.

Monessa maassa onkin käynyt niin, että muun teollisuuden ja kotitalouksien maksama hinta on noussut ja verkko tukkiutunut pitkälle tulevaisuuteen. Kroonisesti noussut energian hinta on ollut ajamassa jopa kokonaisia teollisuudenaloja ahtaalle niiden menetettyä kykynsä menestyä kilpailluilla markkinoilla. Korkeammat hinnat eivät ole johtaneet pikaiseen tilanteen tasapainottumiseen, vaan lopputulos on ollut jotain aivan muuta.

Tätä taustaa vasten meidän on sitä suuremmalla syyllä ymmärrettävä oma asemamme ja vaalittava sähköjärjestelmäämme.

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 6.9.2026.

”Yhä keskeisempänä kysymyksenä meidän on tarkasteltava tapoja, joilla tiedettä ja teknologiaa tehdään. Teknologiapolitiikasta on tullut yhä nopeampaa, vaikeampaa ja politisoituneempaa. Kaikki tämä vaikuttaa myös ulkopolitiikkaan ja Suomen asemaan kansainvälisissä neuvottelupöydissä.”

Arvon suurlähettiläät, hyvät kuulijat,

Elimme vuosikymmeniä helpon globalisaation aikaa. Markkina ja tehokkuus näyttivät suunnan, tuotantoketjut venyivät mantereelta toiselle, ja vauraus tuntui syntyvän siitä, että kukin teki mitä parhaiten osasi. Se aika ei ole välttämättä kokonaan ohi – mutta geopolitiikka sekä kilpailu teknologiasta ja raaka-aineista ovat siirtäneet sen perustuksia huomattavasti.

Meidän on huolehdittava yhtä aikaa kahdesta asiasta: siitä, että yhteiskuntamme ja teollisuutemme toimivat myös kriisissä, ja siitä, että rakennamme pitkäaikaista huipputason kilpailukykyä. Nämä kaksi tavoitetta eivät ole sama asia, mutta ne voidaan saada tukemaan toisiaan.

Suvereniteetista puhutaan tällä hetkellä laajasti. Sillä tarkoitan yhteiskunnan ja teollisuuden kykyä toimia myös silloin, kun maailma ympärillä ei toimi: kun toimitusketju katkeaa, kun kumppani asettaa vientirajoituksia, kun kriisi sulkee rajoja. Sen mittari on resilienssi.

Ja olemme hyviä siinä, meillä on vuosikymmenien kokemus kokonaisturvallisuudesta ja taloudellisesta turvallisuudesta, joiden merkitykseen monessa muussa maassa on vasta viime vuosina havahduttu. Suomen huoltovarmuutta, Huoltovarmuuskeskusta ja sen yhteistyötä eri sektoreilla, laajan yritysjoukon ja viranomaisten kanssa, ihaillaan ja siitä halutaan oppia. Tästä kyvykkyydestä on tullut meille ja yrityksillemme näissä maailman olosuhteissa myös yhä merkittävämpi kilpailuetu.

Sitten on teknologinen johtajuus. Sillä tarkoitan sitä, että olemme jollakin teknologia-alueella maailman parhaiden joukossa – niin hyviä, että muut tarvitsevat meitä. Johtajuus tuottaa pitkäaikaisen kilpailuedun, jota on vaikea kopioida. Englanninkielisessä keskustelussa puhutaan teknologisesta vallihaudasta, technology moat. Sen mittari ei ole resilienssi itsessään, vaan asema markkinoilla ja neuvottelupöydissä, ja lopulta se tarjoaa myös resilienssiä.

Näihin tavoitteisiin pyritään eri keinoin, ja ne voivat toisinaan olla myös jännitteessä keskenään. Suvereniteetti, liian pitkälle vietynä, voi johtaa kalliisiin ratkaisuihin, jotka syövät kilpailukykyä. Johtajuus taas edellyttää keskittymistä, riskinottoa ja investointia sanan laajassa merkityksessä. Sitä ei rakenneta tekemällä kaikkea, vaan tekemällä joitakin asioita paremmin kuin kukaan muu – ja kilpailemalla maailman parhaita vastaan, mieluiten isolla skaalalla vieläpä.

Ja silti nämä kaksi liittyvät toisiinsa tavalla, joka on Suomen kaltaiselle maalle ratkaiseva. Teknologinen johtajuus tuottaa vaikutusvaltaa. Se, että maalla on jotakin, mitä muut tarvitsevat, luo pääsyn keskeisimpiin neuvottelupöytiin (G20, Pax Silica, jne.) – ja kumppanuus on pienelle maalle tehokas tapa vahvistaa suvereniteettia. Suomi ei voi tuottaa itse kaikkea, mitä se kriisissä tarvitsee. Mutta Suomi voi olla niin hyvä joillakin alueilla, että se pääsee mukaan liittoumiin, joissa kriittisiä teknologioita ja toimitusketjuja jaetaan luotettavien kumppaneiden kesken. Näin johtajuus muuttuu osaltaan suvereniteetiksi – ei pelkän omavaraisuuden vaan myös luotettujen kumppanuuksien kautta. Muut haluavat meidän kumppanikseen.

Vuonna 2026 valtion voimaa mitataan pitkälti sillä, pystyykö se rakentamaan ja pitämään tieteeseen nojaavaa etumatkaa. Sellaista, joka kumuloituu: tutkimusvaltaisia aloja, joilla tieto, tekijät ja laitteet kehittyvät vuosi vuodelta, ja näinä aikoina kirjaimellisesti jopa viikko viikolta.

Tämä muutos on maailmanlaajuinen. Yhdysvallat on palannut vahvasti teollisuuspolitiikkaan ja nojaa vahvaan teknologiapolitiikkaan. Se on vahvistanut asemaansa monella teollisuuden alalla ja luonut talouskasvua. Sen yritykset ovat rakentaneet teknologisia vallihautoja – hyvin voimakkaita, ja esimerkiksi yhdysvaltalaiset tekoäly-yritykset tuovat suvereniteettia, joka koetaan EU:ssa jo ongelmana.

Kiina nosti omalla valtavalla skaalallaan teknologisen omavaraisuuden viisivuotissuunnitelmansa ytimeen. Shenzhen rakennettiin parissa kolmessa kymmenessä vuodessa. Megakaupunkien alueilla on jopa satoja miljoonia ihmisiä. Tuotekehitys tapahtuu 24/7. Tuotantoketjuissa tuotteet valmistetaan muutaman tunnin etäisyyden sisällä.

Eurooppa on tässä välissä monin tavoin aika pahasti puristuksessa. Euroopassa on kuitenkin paljon osaamista, ja ajattelen, että meillä Suomessa on hyvät edellytykset menestyä tässä muutoksessa.

Suomen tulee luoda ja syventää teknologiajohtajuutta valikoiduilla aloilla – aloilla, joilla meillä jo on tai joille voimme rakentaa puolustettavan etumatkan. Näitä ovat muun muassa mineraalirikkautemme ja niiden jalostus, puhdas ja edullinen sähkö, tekoäly ja dataan pohjautuva kasvu, kvanttilaskenta, avaruusteknologia sekä jäänmurtajat ja muu laivanrakennus.

Tämä ei ole ainoastaan teollinen tai teknologinen haaste. Yhtenä keskeisimpänä kysymyksenä meidän on mietittävä tapoja, joilla tiedettä ja teknologiaa tehdään.Metatiedettä, tiede tieteestä. Miten tehdään teknologiapolitiikkaa, jossa kehitys on yhä nopeampaa, vaikeampaa, politisoituneempaa ja jossa eri tieteen ja teknologian alat linkittyvät yhä vahvemmin toisiinsa. Kaikki tämä vaikuttaa myös ulkopolitiikkaan. Ja siksi suomalaista kriittistä teknologiaa, osaamista, toimintoja ja omistusta, ja sen tuomaa vipuvartta tulee tarkastella ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehyksessä.

Kilpailuedun, joka meillä on tai jonka luomme, on kestettävä ja menestyttävä sekä vapaan kaupan markkinassa että hankalassa geopoliittisessa tilanteessa. Vahva, puolustettava kilpailuetu strategisesti tärkeällä alueella luo vaurautta ja työpaikkoja. Mutta koska se on ainutlaatuista ja haluttua, se luo myös valtaa, mahdollisuuksia – ja samalla riskejä, jotka ovat kaupallisia suhteita paljon laajempia.

Otetaan esimerkkinä Pax Silica -yhteistyö, johon liittymisen allekirjoitin DC:ssä huhtikuussa.

Yhdysvaltojen johdolla käynnistetty yhteistyö kokoaa yhteen liittolaisia ja kumppaneita vahvistamaan kriittisten teknologiatoimitusketjujen turvallisuutta ja toimintakykyä. Aloite kattaa muun muassa kriittiset mineraalit, energiantuotannon, kehittyneet valmistusteknologiat, puolijohteet, tekoälyinfrastruktuurin sekä logistiikan. Tavoitteena on rakentaa luotettavaa tekoälyekosysteemiä ja vähentää haitallisia riippuvuuksia.

Sekin on ymmärrettävä, ja käytettävä harkintaa, että järjestelyt luovat myös uusia riippuvuuksia. Tärkeintä on hahmottaa asemamme ja kansallinen etumme ja punnita eri vaihtoehtojen hyötyjä ja haittoja.

Mutta miksi tämä on esimerkki nimenomaan johtajuudesta? Koska Pax Silica -pöytään ei pääse pelkällä tarpeella. Siihen pääsee sillä, että tuo mukanaan jotakin, kun on vahvuuksia tai jotain, mitä muilla ei ole. Suomi pääsi mukaan, koska meillä on konnektiviteettia, satelliittiteknologiaa, kvanttilaskentaa, kriittisiä mineraaleja ja niiden jalostusosaamista, Euroopan puhtainta sähköä ja vakaa toimintaympäristö. Ja vastineeksi saamme pääsyn toimitusketjuihin, kyvykkyyksiin ja markkinoihin, joita mikään maa, ei edes Yhdysvallat, pysty yksin rakentamaan. (Hollanti ASML, Taiwan Semiconductor jne.)

Tämä on juuri se mekanismi, josta puhuin: johtajuus muuttuu suvereniteetiksi. Se, että olemme optisissa sovelluksissa, AI-natiiveissa verkoissa ja kvanttikryogeniikassa maailman kärkeä, ei ole vain liiketoimintaa Tampereella, Oulussa ja Espoossa. Se on syy, miksi Suomea kuunnellaan, kun päätetään, kenen kanssa kriittisiä toimitusketjuja rakennetaan.

Suomen teknologista suvereniteettia ja johtajuutta rakennetaan eri tasoilla:

• kansallisesti,
• pohjoismaisessa yhteistyössä,
• Euroopan unionissa,
• strategisten kumppanimaiden kanssa,
• EU-jäsenenä yhdessä strategisten kumppanivaltioiden kanssa sekä
• laajemmissa kansainvälisissä liittoumissa ja yhteistyöfoorumeissa.

Hyvät suurlähettiläät,

Toinen ajankohtainen keskustelu koskee niin sanottua eurooppalaista preferenssiä.

Kuluneen vuoden aikana EU:ssa on puhuttu paljon käsitteistä kuten ”European Preference”, ”Made in Europe” ja ”Buy European”. Niiden taustalla on huoli eurooppalaisen teollisuuden kilpailukyvystä, investoinneista ja tulevaisuudesta. Euroopan unioni hakee vastauksia muun muassa Industrial Accelerator Act -aloitteella, jonka tavoitteena on vahvistaa Euroopan teollista perustaa, kilpailukykyä ja taloudellista turvallisuutta.

Huoli on todellinen, ja Suomi kannattaa Euroopan teollisen perustan vahvistamista. Tarvitsemme enemmän investointeja, enemmän puhtaita teknologioita ja enemmän tuotannollista kapasiteettia Eurooppaan. Tarvitsemme myös toimia haitallisten riippuvuuksien vähentämiseksi. On myös ymmärrettävä, että paljon tuotekehitystä tapahtuu perusteollisuuden linjoilla. Kun Eurooppa menettää teollisuuttaan, se menettää myös uutta tai tulevaa teknologista kyvykkyyttään.

Mutta eurooppalainen preferenssi ei saa johtaa Eurooppaan, joka tasoittaa jäsenmaidensa vahvuudet keskiarvoksi. Se ei synnytä korkeaa laatua tai huippuja vaan keskinkertaisuutta – ja keskinkertaisuudella ei pärjätä maailmassa, jossa kilpailijamme eivät ole keskinkertaisia.

Jos alkuperävaatimuksia sovelletaan liian laajasti, vaarana on kilpailun väheneminen, kustannusten kasvu ja innovaatioiden hidastuminen. Silloin vaarannamme juuri sitä kilpailukykyä, jota pyrimme vahvistamaan.

Laaja eurooppalainen preferenssi voi tarjota jossain kontekstissa turvallisuutta tai ainakin antaa turvallisuuden tunnetta, mutta se ei tuota yhtään uutta teknologista vallihautaa. Johtajuus taas syntyy siitä, että eurooppalaiset yritykset ovat maailman parhaita – ja että ne kilpailevat maailman parhaita vastaan. Siksi Suomen näkemys on, että preferenssiä tulee käyttää harkiten ja kohdistaa se aidosti strategisiin tuotteisiin, joissa se perustellusti vahvistaa Euroopan resilienssiä tai turvallisuutta. Muuten Euroopan on kilpailtava.

Eurooppa on vahva silloin, kun jokainen jäsenmaa rakentaa omista vahvuuksistaan laatua ja huippua ja kun Eurooppa, sekä jäsenmaat, hyötyvät synergiasta.

Mitä tämä tarkoittaa Suomelle?

Energiamurros ja digitalisaatio lepäävät mineraalien varassa: litium, koboltti, nikkeli, harvinaiset maametallit. Suomella on tässä potentiaalista varallisuutta, jota moni isompi maa kadehtii. Meillä on jalostusta, joka on käymässä EU:ssa harvinaiseksi. Vastuullinen louhinta ja katkeamaton jäljitettävyys sekä huipputeknologia ovat juuri sitä, mitä maailma etsii, kun se turvaa toimitusketjujaan. Luotettavuus ja toimitusvarmuus ovat kilpailuetu.

Suomen vahvuuksia vahvistaa entisestään sähköjärjestelmämme. Vuonna 2025 sähkö oli Suomessa Euroopan edullisimpia, ja siitä noin 95 prosenttia oli puhdasta. Puhdas, edullinen ja varma sähkö on nykyteollisuuden perusta ja sijaintietu. Vierailin viime syksynä Saudi-Arabiassa Future Investment Forumissa, jossa maailman suurimmat sijoittajat kokoontuvat. Kun maailman suurimman varainhaltijan BlackRockin toimitusjohtajalta kysyttiin, mikä on tulevaisuuden tärkein reaalitalouden asset, resurssi, Larry Fink vastasi: ”the grid” – sähköverkko. Suomella on tämä asset, hyvin toimiva sähköjärjestelmä ja verkko, kohtuuhintainen sähkö teollisuudelle ja kotitalouksille. Tätä etua tulee vaalia.

Esimerkki kriittisestä teknologiasta ovat SAR-kaukokartoitussatelliitit, jotka kuvaavat maapalloa säästä ja vuorokaudenajasta riippumatta. Avaruustekniikkayritys ICEYE on rakentanut yhden maailman parhaista kaupallisista tutkasatelliittiparvista ja palvelee valtioita, vakuutusyhtiöitä ja järjestöjä lähes reaaliajassa.

Ja vielä avaruudesta talviseen jäähän. Suomalaiset telakat ja insinöörit ovat toistasataa vuotta rakentaneet aluksia, jotka pitävät pohjoiset väylät auki pahimpinakin talvina. Suuri osa maailman jäänmurtajista on suunniteltu Suomessa tai rakennettu suomalaisilla telakoilla. Kulku jäissä nojaa sukupolvien mittaan kertyneeseen taitoon – ja jälleen teknologiseen vallihautaan, jonka yli tulokkaan on vaikea päästä. Arktisen insinööritaidon vaaliminen ei ole nostalgiaa. Se on strategisen omaisuuden hoitoa.

Tässä oli joitain esimerkkejä. On paljon muutakin: terveysteknologiaa, liikkuvia työkoneita ja niin edelleen. Paljon valmistusosaamista, juuri oikeata kriittisten teknologioiden osaamista. Olemme pitkään ottaneet huomioon, ikään kuin sisäänrakennettuna, korkean laadun ja toimitusvarmuuden, resilienssin ja kokonaisturvallisuuden, ja tämä on nyt mitä arvokkainta ja kysytyintä strategista pääomaa.

Lopuksi, arvoisat lähettiläät, haluan kiittää Ulkoministeriötä ja Suomen ulkomaanedustustoa, koko henkilökuntaa, siitä vastaanotosta ja tuesta, jota olen saanut sekä tehtävissäni kotimaassa että lukuisilla virkamatkoilla. Niitä riittää myös tänä syksynä.

Puheenvuoro on kuultavissa myös Suomen ulkoministeriön Youtube-kanavalla.

Puheeni Kerttu Saalasti -seminaarissa Oulaisissa 19.8.2026

Arvoisat seminaarivieraat, hyvät kuulijat,

Vuonna 1958 tehtiin päätös.

Suomi oli tuolloin köyhä maa Euroopan laidalla. Sotakorvaukset oli saatu maksettua, ja suuri osa kansasta sai elantonsa maataloudesta. Siinä tilanteessa eduskunta päätti perustaa yliopiston Ouluun – kauas pääkaupungista, keskelle aluetta, jota moni piti ehkä liian syrjäisenä ja liian köyhänäkin korkeimmalle opetukselle.

Päätös ei syntynyt itsestään. Se vaati vuosien sitkeän työn ja poliittista rohkeutta. Yksi rohkeimmista oli nivalalainen opetusministeri Kerttu Saalasti, jonka nimeä tämä seminaari kantaa. Hän uskoi, että sivistys ja osaaminen eivät kuulu vain suurille kaupungeille vaan koko kansalle – ja että pohjoisen tulevaisuus rakennetaan pohjoisen omista vahvuuksista käsin.

Vuonna 1958 kukaan ei osannut sanoa, mitä tuosta päätöksestä seuraisi. Kukaan ei puhunut matkapuhelimista – arvatenkaan, koska me emme olleet keksineet niitä. Silti tuo päätös oli ensimmäinen askel tapahtumaketjussa, joka teki Oulusta yhden maailman langattoman tietoliikenteen pääkaupungeista.

Katsotaan, miten ketju eteni.

Vuonna 1965 yliopistoon perustettiin sähkötekniikan osasto, joka suuntautui elektroniikkaan ja radiotekniikkaan. Se oli toinen rohkea valinta: pieni yliopisto ei yrittänyt tehdä kaikkea, vaan erikoistui alaan, jolla se saattoi olla paras.

Vuonna 1972 Nokia aloitti toimintansa Oulussa. Ensimmäinen suuri tehtävä oli radiopuhelintilaus puolustusvoimille. Ja pankaa tämä muuten merkille: Oulun elektroniikkateollisuus sai alkusysäyksensä turvallisuudesta ja huoltovarmuudesta. Sama yhtälö – teknologia ja turvallisuus – joka on tänään ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan.

Vuonna 1974 VTT perusti Ouluun elektroniikan laboratorion. Vuonna 1977 yliopiston professori Seppo Säynäjäkangas perusti Polar Electron, josta kasvoi sykemittareiden maailmanmerkki. Ja vuonna 1982 Ouluun perustettiin Pohjoismaiden ensimmäinen teknologiakylä – siis aikana, jolloin sana ”teknologiakeskus” saattoi kuulostaa enemmän tieteiskirjallisuudelta.

Sitten tuli läpimurto. Pohjoismaat rakensivat 1980-luvulla yhteisen NMT-verkon, maailman ensimmäisen maiden rajat ylittävän matkapuhelinjärjestelmän. Se oli paitsi tekninen myös poliittinen saavutus, koska pienet maat ymmärsivät, että yhdessä sovittu avoin standardi luo suuremmat markkinat kuin yksikään niistä yksin. Sen jatkoksi kehitettiin GSM, jota alettiin 1990-luvun alussa rakentaa Oulussa – ja viedä Oulusta maailmalle. Oululaiset insinöörit omaksuivat alusta asti ajatuksen, että markkina ei ole Suomi vaan globaali.

Syntyi ilmiö, jolle annettiin nimikin: Oulun ihme. Muutamassa vuosikymmenessä maatalousvaltaisen maakunnan pääkaupungista tuli paikka, jossa suunniteltiin tekniikkaa, jota miljardit ihmiset kantoivat mukanaan.

Hyvät kuulijat, tähän tarinaan sisältyy myös vastauksen aihioita tämän seminaarin kysymykseen: miten Suomi pärjää – tai ehkä pikemminkin: miten Suomi menestyy isosti – globaalien muutosten keskellä?

Oulun tarinasta voi tiivistää neljä opetusta.

Ensimmäinen: kaikki alkoi osaamisesta. Ei tuesta, ei makrotalouden suhdanteesta – vaan yliopistosta ja koulutuksesta. Toinen: eri toimijat – valtio ja yritykset – toimivat yhdessä. Yliopisto, VTT, puolustusvoimien tilaukset, teleoperaattorit ja Nokia muodostivat ketjun, jossa julkinen panos ja yksityinen riski ottivat mittaa toisistaan ja täydensivät toisiaan. Kolmas: aikajänne oli riittävän pitkä. Vuoden 1958 päätöksestä GSM:n maailmanvalloitukseen kului yli kolmekymmentä vuotta. Ja neljäs tekijä: suomalaiset olivat mukana kirjoittamassa pelisääntöjä. NMT ja GSM olivat standardeja – ja se, kuka kirjoittaa standardit, määrittää pitkälti myös sen, kuka valmistaa lopulta itse tuotteet.

Nämä neljä opetusta ovat tänään arvokkaampia ehkä kuin pitkiin aikoihin. Maailma on nimittäin murroksessa, joka monin tavoin – vaikka ei tietenkään kaikin tavoin – muistuttaa 1950-luvun lopun tilannetta: vanha järjestys natisee, uusi teknologia mullistaa tuotantoa, ja pienehkön maan on valittava, katsooko se sivusta vai asettuuko eturiviin.

Geopoliittinen kilpailu on palannut talouteen jo hyvän aikaa. Maailmankauppa järjestäytyy uudelleen, ja toimitusketjuista on tullut valtioiden välisen kilpailun välineitä. Tekoäly, robotiikka ja automaatio muuttavat valmistavaa teollisuutta yhtä perusteellisesti kuin sähkö aikanaan. Ja puhdas siirtymä ratkaisee, mihin maailman teolliset investoinnit seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä sijoittuvat.

Miten Suomi siis pärjää tai menestyy? Väitän, että samankaltaisella reseptillä, jolla Oulu nousi – tietysti sovellettuna tähän aikaan. Nostan esiin kolme asiaa.

**Ensimmäinen on kehittyneiden valmistusteknologioiden haltuunotto.**

Tekoäly, robotiikka, digitaaliset kaksoset ja lisäävä valmistus ovat täällä. Tekoäly optimoi prosesseja, ennakoi laitevikoja ja vähentää energian ja materiaalien kulutusta. Lisäävä valmistus tekee varaosasta tiedoston, joka tulostetaan siellä, missä sitä tarvitaan. Digitaalinen kaksonen antaa mahdollisuuden kokeilla ja erehtyä tietokoneella simuloituna ennen kuin ensimmäistäkään terästä on taivutettu.

Näiden teknologioiden vaikutus ratkeaa kuitenkin vasta tehtaan lattialla. Ja juuri siinä Oulu näyttää jälleen suuntaa. Nokian Oulun tehdas on yksi Euroopan pisimmälle automatisoiduista tuotantolaitoksista: 5G-tukiasemia valmistetaan samassa pihapiirissä, jossa ne suunnitellaan, ja robotit, data ja ihmiset toimivat yhtenä järjestelmänä. Tutkimus ja tuotanto kulkevat käsi kädessä – aivan kuten radiotekniikan laboratorioissa kuusikymmentä vuotta sitten.

Yliopiston 6G-lippulaiva jatkaa puolestaan standardityön perinnettä. Kun seuraavan sukupolven verkkojen pelisäännöistä neuvotellaan – tämä on itse asiassa aika akuutti globaali kysymys – suomalainen kädenjälki on pöydässä; samasta syystä ja samalla osaamisella kuin GSM:n aikana.

Valtion tehtävä on edesauttaa ja osaltaan varmistaa, että tämä osaaminen leviää suurista vetureista koko teollisuuteen. Business Finlandin veturirahoitus on sitonut suuryritysten tutkimusinvestointeja Suomeen ja vetänyt mukaan satojen pk-yritysten muodostamat verkostot. Yliopistojen, VTT:n ja yritysten yhteiset testi- ja pilotointiympäristöt nopeuttavat teknologian siirtymistä käytäntöön. Tavoite on selvä: tekoälyn ja robotiikan on ulotuttava konepajoihin ja alihankintaketjuihin koko maassa. Fyysinen AI.

Tässä työssä tällä seudulla on aivan erityinen rooli. Kerttu Saalasti Instituutti tutkii Nivalassa tulevaisuuden tuotantoteknologioita ja mikroyritysten kasvua – juuri sitä rajapintaa, jossa uusin valmistustekniikka kohtaa tavallisen suomalaisen konepajan arjen. Suomen tuottavuusloikka ei nimittäin ratkea ainoastaan siellä, missä automaatio on jo pisimmällä. Se ratkeaa siellä, missä seuraava robotti, seuraava 3D-tulostin ja seuraava tekoälysovellus otetaan käyttöön. Kun kymmenen hengen konepaja Kalajokilaaksossa nostaa tuottavuuttaan, se on askel koko tässä prosessissa, josta kansantalouden kasvu tehdään.

**Toinen asia on teollisuuden uudistuminen puhtaan energian ja korkean jalostusarvon varaan.**

Teollisuuden kilpailukyky rakentuu yhä vahvemmin puhtaan, luotettavan ja kohtuuhintaisen sähkön varaan. Yritykset etsivät sijaintipaikkoja, joissa energiaa on saatavilla pitkäjänteisesti ja järjestelmä kokonaisuudessaan toimii kaikissa olosuhteissa. Tässä kilpailussa Pohjois-Suomen kortit ovat hyvät: täällä on tilaa ja vahvistuva kantaverkko, tuulivoimaa, vesivoimaa ja niin edelleen.

Mutta Oulun tarinan opetus pätee tässäkin: pelkkä raaka-aine ei riitä. Suomen tulevaisuus ei rakennu sille, mitä maasta löytyy, vaan sille, mitä osaamme sillä tehdä. Sähkö, mineraalit, biomassat ja teollinen data on jalostettava korkean arvon tuotteiksi ja vientiliiketoiminnaksi. Jokainen jalostusvaihe, joka on Suomessa, jää tänne myös työpaikkoina, verotuloina ja osaamisena.

Otan joitakin esimerkkejä. Kokkolasta Sotkamoon ulottuu akkuarvoketju, jossa Keliberin litium ja Terrafamen akkukemikaalit kytkevät pohjoisen kaivannaiset eurooppalaiseen sähköautoteollisuuteen. Ouluun suunnitellaan vetyyn ja hukkahiilidioksidiin perustuvaa synteettisten polttoaineiden tuotantoa, ja datakeskusinvestoinnit hakeutuvat sinne, missä on puhdasta sähköä ja viileä ilmasto. Kemin biotuotetehdas on metsäteollisuutemme suurimpia investointeja.

Kiinnostus on yksi asia. Investointiaikeet on tietysti muutettava päätöksiksi, jotka pitää tehdä, ja nämä päätökset konkretisoitava tuotannoksi. Siksi olemme tarttuneet rahoituksen pullonkauloihin työ- ja elinkeinoministeriön konsernin voimin. Finnvera on käynnistänyt alkukesästä miljardin euron investointiohjelman, jolla vauhditetaan erityisesti isompia teollisia hankkeita kaikkialla Suomessa. Finnvera voi myöntää takausten lisäksi suoria lainoja ja aiempaa pidempiä maksuaikoja, ja jokaisen julkisen euron on määrä vetää mukaansa vähintään toinen euro yksityistä rahaa. Tesi-konserni on saanut aiempaa vahvemman teollisen tehtävän: se sijoittaa omaa pääomaa siihen vaiheeseen, jossa lupaava teknologia skaalataan tehdasmittakaavaan ja jossa yksityinen pääoma ei yksin riitä. Ja Business Finland rahoittaa tutkimusta, kehitystä ja kansainvälistymistä sekä houkuttelee ulkomaisia investointeja Suomeen. Finnvera, Tesi ja Business Finland toimivat yhtenä joukkueena, jotta hankkeet saavat rahoituksensa kasaan Suomessa.

Raha ei kuitenkaan yksin riitä. Investoinnit tarvitsevat sujuvan luvituksen, riittävän verkkokapasiteetin ja osaavat tekijät. Siksi hallitus on nopeuttanut lupamenettelyjä – ja sanoisin, että enemmän pitää vielä tehdä, kantaverkkoa vahvistetaan pohjoisessa ja koulutusmääriä suunnataan aloille, joilla kädet ja päät tulevat kipeimmin tarpeeseen.

**Kolmas asia on kestävä kasvu sanan laajassa merkityksessä – kasvu, joka kestää kriisit.**

Muistakaa, mistä Oulun alueen elektroniikkateollisuus sai alkunsa: puolustusvoimien radiopuhelintilauksesta. Turvallisuus ja teknologia ovat kulkeneet tässä maakunnassa rinnakkain alusta asti. Nyt sama yhteys on palannut koko Euroopan agendalle, ja isosti.

Pandemia ja Venäjän hyökkäyssota opettivat, että riippuvuus yhdestä toimijasta tai yhdestä maasta on potentiaalinen riski, jolla on hintalappu. Euroopan unioni on vetänyt johtopäätökset kriittisten raaka-aineiden asetuksessaan: strategisia raaka-aineita on louhittava, jalostettava ja kierrätettävä nykyistä enemmän omalla maaperällä. Harva alue Euroopassa pystyy vastaamaan tähän yhtä uskottavasti kuin Pohjois- ja Itä-Suomi, jossa malmit, jalostuslaitokset ja puhdas sähkö ovat samassa maakuntaketjussa.

Suvereniteetti ei silti tarkoita omavaraisuutta kaikessa. Se tarkoittaa kykyä valita myös kumppaninsa, olla oikeissa verkostoissa. Suomi rakentaa kriittisten teknologioiden toimitusketjuja luotettujen kumppaneiden verkostoissa, joissa säännöt ovat yhteiset ja riippuvuudet molemminpuolisia. Teknologinen omavaraisuus ei tarkoita kaiken valmistamista Suomessa – se tarkoittaa kykyä ylläpitää kriittisiä toimintoja ja käynnistää tarvittava tuotanto ripeästi. Juuri tässä kehittyneet valmistusteknologiat ja hajautettu tuotanto ovat huoltovarmuuden parhaita ystäviä: kriittinen osa voidaan valmistaa lähellä käyttöpaikkaa myös häiriötilanteessa.

NATO-jäsenyys tuo tähän uuden ulottuvuuden. Pohjoinen Suomi on nyt osa liittokunnan huoltovarmuutta, ja se avaa alueen yrityksille markkinoita, joita ei muutama vuosi sitten vielä ollut. Oulun, Pohjanmaan ja Kainuun keskittymät muodostavat verkoston, jossa elektroniikka, energia, mineraalit, konepajat ja prosessiteollisuus täydentävät toisiaan. Kyse ei ole vain häiriöistä selviämisestä, vaan siitä, että turvallisuudesta ja vakaudesta tehdään teollisen kasvun vetovoimatekijöitä.

Hyvät kuulijat,

palaan lopuksi sinne, mistä aloitin.

Oulun tarinaan mahtuu myös vaikea luku, ja sekin on syytä muistaa. Kun Nokian matkapuhelinliiketoiminta ajautui vaikeuksiin, tämä alue koki varsin kovan iskun. Tuhannet menettivät työpaikkansa. Moni ennusti Oulun ihmeen päättyneen.

Mutta toisin kävi. Osaaminen ei ole kadonnut vaan siirtynyt uusiin yrityksiin, uusille toimialoille, terveysteknologiaan, ajoneuvotietokoneisiin, ohjelmistoihin, satelliitteihin. Monista insinööreistä tuli yrittäjiä, ja alueelle syntyi satoja uusia yrityksiä. Radioteille koulutetut osaajat huomasivat, että sama matematiikka ja fysiikka, joka vei puheen ilmojen halki, vei myös sykkeen kellon näytölle ja tutkakuvan avaruudesta maahan. Oulu ei jäänyt puolustamaan mennyttä vaan rakensi osaamisestaan uutta. Ja kun Nokia sittemmin palasi kasvu-uralle ja rakensi Oulun seudulle yhden Euroopan moderneimmista tehtaista, ympyrä sulkeutui: sama kaupunki, joka kerran menetti puhelintehtaansa, valmistaa nyt maailmalle 5G-verkkojen sydämiä.

Tämä on Oulun tarinan viides ja ehkä tärkein opetus Suomelle: menestys ei synny muutosten välttämisestä, vaan kyvystä uudistua niiden mukana. Mikään teknologia, yritys tai toimiala ei sinänsä kanna ikuisesti. Sen perustalla oleva osaaminen, kyvykkyys, kantaa.

Vuonna 1958 tämän maan päättäjillä oli rohkeutta tehdä päätös, jonka hedelmät kypsyivät vasta vuosikymmenten päästä. Meidän sukupolvemme tehtävä on tehdä omat vastaavat päätöksemme: investoida osaamiseen, vauhdittaa teollisia investointeja, ottaa uusia valmistusteknologioita käyttöön koko maassa ja rakentaa toimitusketjut, jotka kestävät myös huonot päivät.

Kerttu Saalasti uskoi, että osaaminen luo mahdollisuuksia ja että alueiden vahvuuksista rakennetaan koko kansakunnan menestys. Hänen aikanaan se tarkoitti yliopistoa Ouluun. Meidän aikanamme se tarkoittaa, että pohjoisen puhdas energia, mineraalit, tutkimus ja teollinen osaaminen sekä fyysinen tekoäly jalostetaan maailmanluokan liiketoiminnaksi.

Meillä on paljon osaamista. Meillä on valmistusosaamista, meillä on juuri oikeata kriittisten teknologioiden osaamista. Se, mitä olemme tehneet vuosikymmenet Huoltovarmuuskeskuksessa ja kaikissa huoltovarmuusyrityksissä, miten olemme ottaneet huomioon ikään kuin sisäänrakennettuna resilienssin ja kokonaisturvallisuuden, se menee nyt käsi kädessä talouden kanssa ja on strategista pääomaa, josta vararehtori juuri puhui. Uskon, että meillä on erinomaiset edellytykset menestyä.

Kiitos.

Resource Geopolitics, Technology Moats, and Strategic Autonomy

Lecture delivered at the University of Cambridge / Luentoni Cambridgen yliopistossa 18.6.2026

Ladies and Gentlemen, Good afternoon,

It is a privilege to speak with you here at Cambridge about Finland’s place in the global political economy at a moment when the very architecture of globalisation is being rewritten — and where, I am delighted to note, the partnership between Finland and the United Kingdom has never been more consequential.

For decades, we lived through what many called the era of ‘easy globalisation’: an age in which markets and efficiency were the guiding stars, supply chains stretched across continents, and prosperity seemed to flow from specialisation and comparative advantage. That era has not ended — but it has been fundamentally reshaped by geopolitics, technology, and the strategic race for resources.

Today’s world is one in which states compete to control chokepoints in value chains, secure access to critical minerals, and build defensible technological moats around their core capabilities.

In this lecture, I will argue that Finland can thrive in this new era by coupling clean power and trustworthy institutions with strategic capabilities in mining and refining, sovereign data and AI, quantum computing, space-based sensing, and Arctic maritime expertise.

In short: resilience paired with openness; science with statecraft; and long-term autonomy alongside near-term gains.

But first, let me introduce myself and my areas of responsibility:

As Minister of Economic Affairs, my responsibilities span several interconnected domains.

First and foremost, helping Finnish companies succeed — from start-up companies to our multinationals; from underground mining operations to remote monitoring from space, and everything in between, all business sectors essentially.

Implementing technology policies is an integral necessity in driving companies’ growth and innovation.

Making sure our companies have access to capital is another tool. We act in the areas of the market where private capital is not yet sufficient. This includes equity, debt and, of course, export credit.

Besides driving the growth of companies, I am also responsible for security of supply issues. This means securing the functionality of business and society as a whole in the event of a crisis. Finland is among the world’s leading countries in this area, and many nations currently have to rebuild capabilities we have maintained with rigour over the years.

Finally, the Financial Markets Department of the Ministry of Finance, which regulates financial markets, is also part of my portfolio.

So quite a bit.

Let me begin with a proposition that I believe is central to understanding where national power resides today.

In 2026, the primary determinant of national power is the capacity to build and sustain a science-based technological moat — a defensible lead in complex, R&D-intensive sectors where knowledge, talent, and infrastructure compound over time.

Countries that master advanced semiconductors, modern biotech, and the orchestration of computing at scale create leverage at the most critical points of global value chains. They set the rules, they define standards, and they possess instruments of influence that reach far beyond traditional tariffs or currency policy.

The visible hand of the state has returned to economic life. Technological bottlenecks — from lithography equipment to specialised chemicals — are too strategic to be left entirely to the market. And rival powers have emerged to challenge the Western-led global order, wielding export controls, industrial subsidies, and infrastructure finance as tools of national strategy.

This is the context in which Finland must make choices — calmly, deliberately, and with an eye to the endgame.

To understand the stakes, we can start by looking at the global race for critical minerals.

The world’s energy transition and digital transformation rest on a foundation of minerals: lithium for batteries, cobalt and nickel for cathodes, rare earth elements for magnets and guidance systems, high-purity silicon for semiconductors, and graphite for anodes. Control over their extraction, refining, and distribution confers power — and in crises, that power can be weaponised.

We have seen how export restrictions on specialised materials reverberate through industries.

If we want real strategic autonomy, we must invest not only in upstream production but in allied refining capacity, stockpiling, off-take agreements, and new trading ecosystems that make coercion harder and accountability stronger.

Finland possesses assets that many larger nations envy. We have significant reserves of nickel and cobalt, and we retain refining capabilities that are increasingly rare within the European Union. We have a tradition of responsible mining, a regulatory culture that values environmental stewardship, and a society that understands long-term industrial policy.

This is precisely the complementarity that underpins the deepening Finland–UK relationship on critical minerals and strategic technologies, anchored in our shared membership of the Minerals Security Partnership and our common commitment to allied supply chain resilience.

Both governments have signalled their intent to promote responsible investment in secure and sustainable critical mineral projects, including circularity of critical minerals, to enhance supply chain resilience and diversification.

The UK is a critical partner here: as a sophisticated manufacturing and advanced engineering economy with a fast-growing battery, electric vehicle, and electronics base — not least through Gigafactory investment and the broader Faraday Battery Challenge* ecosystem — the UK needs reliable, trusted upstream mineral supply. Finland can be part of that answer.

Finland and the UK are also both founding members of the US-led Minerals Security Partnership — alongside the EU, Australia, Canada, Japan, South Korea, and others — which is working to accelerate the development of diverse and sustainable critical energy mineral supply chains. In February 2026, the US held a Critical Minerals Ministerial with 54 countries, including both Finland and the UK, underscoring that minerals diplomacy has become central to allied strategy.

These strengths are amplified by Finland’s energy landscape.

In 2025, Finland had among the lowest electricity prices in Europe, with 95 percent of electricity from clean sources — nuclear, hydro, wind, and other non-fossil sources.

This brings me to data centres and artificial intelligence.

Once considered back-office facilities, data centres are now strategic assets — the digital age’s equivalent of ports and power plants. They enable cloud services, AI training, and the continuity of government and commercial operations. But they also consume vast amounts of electricity.

Finland’s challenge is to pace their growth, prioritise projects that bring genuine value-add, and design mechanisms that tie large compute loads to domestic innovation commitments.

If we can channel data centre investment into sovereign AI capabilities, local start-up growth, and specialised Finnish applications in industry and government, we will convert raw infrastructure into a durable moat.

With regard to AI, Finland also has unique datasets — for example in healthcare and mineral deposits — that could create significant strategic and commercial value.

Quantum computing is another strategic frontier that perfectly illustrates the interplay of science and statecraft.

Quantum technology’s implications are profoundly practical. Quantum systems exploit superposition and entanglement to explore solution spaces that classical machines cannot traverse at scale. This will likely have implications for secure communications, data protection, as well as pharmaceutical research and other areas.

Finland’s strength in quantum computing has deep roots. In the late 1960s, Professor Olli Lounasmaa founded the Low Temperature Laboratory, laying the groundwork for millikelvin refrigeration that superconducting qubits require to function.

This is an accumulated body of knowledge — embedded in people and institutions — that forms a genuine moat.

Finnish companies today produce ultra-low-temperature systems used by leading quantum labs around the world, and our hardware teams design and fabricate superconducting quantum processors with ambition and credibility. Our universities and research institutes continue to drive research in error mitigation, hybrid architectures, and near-term industrial applications.

Why emphasise this in a lecture on geoeconomics? Because quantum computing is one of the fields where the race is explicitly geopolitical. Governments have poured over $40 billion into quantum research globally. The United States, China, and the European Union have all framed quantum capabilities as instruments of national strategy.

The United Kingdom is also investing heavily in quantum research and industrialisation — through its National Quantum Strategy and a world-class university and start-up ecosystem centred on hubs such as Oxford, Cambridge, and Bristol — and this matters to Finland directly. There is very good grounds for deeper co-operation in quantum computing research and innovation, building on existing science and technology dialogues.

Finland’s cryogenic hardware expertise and the UK’s scale in quantum industrialisation, talent, and capital markets are natural complements.

Let us turn from the very small — the qubit — to the very large: Earth observation from space.

Space is no longer the preserve of superpower agencies; it is a domain where agile, deep-tech companies can deliver global impact. Finland is very strong in Synthetic Aperture Radar (SAR). SAR satellites emit radar pulses and measure the returning signals, synthesising a large aperture as they move to generate high-resolution images in all weather and at all hours.

Finnish space company ICEYE has built one of the world’s most capable commercial SAR constellations, delivering near-real-time data to governments, insurers, and humanitarian actors.

What makes this a geoeconomic asset is not just the satellites but the actionable data they provide. Each launch adds capacity; each dataset enriches history; each algorithm improves detection.

This is also an area which the UK has recognised as very important, reflected in the growth of its own space sector around Harwell, Glasgow, and Goonhilly, and in UK Space Agency programmes on Earth observation.

ICEYE’s capabilities are precisely what both countries should seek to integrate more deeply into their shared security architecture.

[Iceye recently announced a EUR 450 million funding round, at a valuation of over EUR 10 billion.] 

From space and ICEYE, let us come back down to sea level — and to real ice.

Finland’s icebreakers are emblematic of how specialised engineering can translate directly into strategic autonomy. Our shipyards and maritime engineers have spent decades designing and building vessels that keep Arctic and sub-Arctic sea lanes open through harsh winters. These ships are critical in regions where harsh winters cut off maritime logistics and where roads are not an option.

As climate change alters the Arctic, northern routes become more navigable — and more contested. Paradoxically, climate change increases the need for icebreaking even as it reduces seasonal ice. Year-round access increases economic interest and geopolitical attention. Icebreakers are the enabling technology for this emerging theatre: they ensure that LNG, critical minerals, and other cargoes move when ice would otherwise constrain them, and they support search and rescue, scientific missions, and naval presence.

During my visit to Washington in November 2025, I reaffirmed the ICE Pact cooperation at the US Coast Guard headquarters. This is an icebreaker development and procurement programme between the US, Canada, and Finland — industrial policy in its purest form. It combines national commitment with practical action. Other like-minded nations may join the programme in due course.

The United Kingdom, as a maritime nation with a NATO leadership role in the High North, a renewed interest in Arctic security through its Defence Arctic Strategy, and a Royal Navy with growing polar and offshore patrol capability, is a natural interlocutor here. The inseparability of Euro-Atlantic security from broader allied maritime strategy extends to Arctic governance. As activity in the High North intensifies, Finland’s icebreaking expertise and the UK’s naval and maritime industrial capabilities make for a natural partnership.

At this point, it is natural to ask how competition between the United States and China threads through all these domains, and what that rivalry means for Finland.

The US–China relationship is a contest for technological preeminence, resource access, and normative leadership in the institutions that govern trade, finance, and data. Supply chains are being rerouted to accommodate export controls on semiconductors and AI chips; rare-earth markets are shifting under the weight of tariffs and licensing regimes; infrastructure finance has become strategic.

For Finland, the first consequence is uncertainty. Sanctions and tariffs can be implemented much faster than factories can adapt. If a key component is suddenly caught in an export ban, a production line that depends on it may stall. If mineral refining is concentrated in a single jurisdiction, a diplomatic spat can ripple into our industrial planning.

The second consequence is pressure. Geopolitics on the one hand, and market realities on the other.

Navigating this requires clarity of principle and flexibility of method. Our principles are straightforward: we stand within the EU and allied democracies; we value open, interoperable technologies; and we believe in transparent, ethical governance of data and trade.

There are also real opportunities in this rivalry. The United States, the European Union, and like-minded partners — including the United Kingdom — are investing heavily in critical minerals, advanced manufacturing, and strategic computing.

Finland, with our clean electricity, minerals refining capabilities, space and quantum technologies, can anchor segments of these chains.

The United Kingdom is particularly instructive here. Rather than simply falling in line with any single framework, the UK has actively built its own critical minerals partnerships — through bilateral agreements such as that with Saudi Arabia, its membership of the Minerals Security Partnership, and the G7’s Critical Minerals Action Plan. This middle-power instinct toward strategic autonomy within the allied framework is one that Finland shares.

To transform opportunity into durable advantage, we must align policy tools with industrial realities. I highlight five critical points.

1. Stability

Investment projects have long timelines. Investors need predictable permitting, clear fiscal terms, and visibility. Environmental standards must be rigorous and trusted, but they must also be timely and navigable so that good projects proceed.

2. Capability (technological and industrial)

Upstream mining without downstream refining does not deliver autonomy. We should build more allied refining capacity in Finland, under transparent governance, with traceability from mine to magnet and cathode. EU-based strategic stockpiles of critical materials should be sized and rotated in a way that smooths shocks without distorting markets.

3. Infrastructure

Our grid is a competitive advantage and it is of utmost importance that we keep it so with continued investment, maintaining flexibility to accommodate both heavy industry and large compute. Data centre growth also poses risks of crowding out industrial value-add. We must make sure that new electricity supply meets the growing demand, in capacity, time and preferably also by location. Ideally, we should see projects also committing to R&D in Finland, ensuring that Finnish talent and companies benefit.

4. Science Diplomacy

Finland’s credibility rests on substance. When we show up with quantum refrigerators, SAR constellations, and clean technology that actually work at scale, partners listen. We should deepen cooperation with the United States, the EU, and increasingly with the United Kingdom on semiconductors, quantum, and space. The growing Finland–UK science and technology relationship — including links between our research councils, universities, and innovation agencies — is a foundation to build on concretely.

Science diplomacy is not a soft instrument — it is how middle powers punch above their weight.

5. Resilience Testing

We must plan, prepare and rehearse for coercion and crisis scenarios. Coordination with the private sector converts theory into preparedness.

—

None of this is without risk. Corporate alignment with state policy can raise reputational questions if not handled with integrity. Long project cycles can be buffeted by political winds. Global capital can reroute swiftly, and domestic politics must reconcile national interest with local concerns.

The answer is governance: environmental protection balanced with business needs; community benefit agreements that are tangible and fair; cross-party frameworks that survive electoral cycles; and transparency that keeps public trust.

If we are clear about our goals and honest about our trade-offs, the Finnish model — pragmatic, ethical, technologically sophisticated — can be our brand in a crowded world. And I would add: that model is recognised and respected in the United Kingdom, a country that shares our commitment to long-term industrial strategy grounded in the rule of law.

Allow me to close by returning to the theme of autonomy — and to the reason why Cambridge is the right place to reflect on it.

Strategic autonomy is not isolation. It is the capacity to make our own choices, to absorb shocks without losing our footing, and to contribute to the common security and prosperity of our allies from a position of strength.

In practical terms: it means clean, reliable energy that powers our industry; critical minerals and refining that feed our factories and those of our partners; sovereign data and AI that we control and trust; quantum and space capabilities that give us insight and leverage; and ships that break ice so that trade and science do not freeze with the seasons.

Finland and the United Kingdom are natural partners in this endeavour. We are both committed to the rules-based international order, both NATO allies with deep transatlantic ties, and both investing heavily in the deep-tech capabilities that will define the next decade of geoeconomic competition.

Finland cannot control geopolitics, but we can invest where science compounds; regulate where resilience demands; partner where values align; and compete where we can be world-class.

By doing this — calmly, patiently, and ambitiously — we can participate with success in the race for resources and in the technological competition.

Thank you.

Geopoliittinen kilpailu ja turvallisuusympäristön muutos haastaa yhteiskuntia ja yrityksiä tarkastelemaan huoltovarmuutta entistä kokonaisvaltaisemmin. Taloudellisen turvallisuuden riskienhallinnassa korostuvat kotimaisen tuotannon ja toimitusketjujen varmuus, kansainvälinen yhteistyö, strategiset investoinnit ja yleensäkin turvallisuus- ja teknologiaosaaminen.

Suomessa olemme rakentaneet huoltovarmuutta vuosikymmenten ajan yhteistyössä julkisen ja yksityisen sektorin kanssa. Tämä on luonut koko yhteiskunnallemme ja elinkeinoelämällemme kriisinsietokykyä ja turvallisuutta.

Samalla meille on aukeamassa merkittävä taloudellinen mahdollisuus ja kilpailuetu, kun muualla on usein vasta viime aikoina havahduttu asian vakavuuteen. Suomalainen kyvykkyys on nyt erittäin kysyttyä maailmalla.

Olin juuri tasavallan presidentin vierailulla Kanadassa. Mukana oli yli neljäkymmentä suomalaisyritystä puolustuksen, turvallisuusteknologian sekä meri- ja kaivosteollisuuden aloilta.

Kanada avaa massiivisia hankkeita puolustuksen ja arktisen alueen vahvistamiseksi sekä useilla turvallisuuskriittisillä aloilla, kuten verkkoteknologiassa, mineraaleissa ja laivanrakennuksessa. Suuret investointiohjelmat avaavat mittavia mahdollisuuksia samanmielisille maille ja niiden yrityksille.

Suomella on vahvuuksia useilla keskeisillä aloilla. Esimerkiksi satelliittiteknologiamme tarjoaa merkittäviä mahdollisuuksia arktisen alueen navigaatiossa ja viestinnässä. Meriteknologian saralla osaamisemme on huippuluokkaa kansainvälisesti.

Suomen ja Kanadan välinen kauppa on jo kaksinkertaistunut vuodesta 2018, ja Suomella on hyvät mahdollisuudet edelleen vähintään kaksinkertaistaa kauppa tulevina vuosina.

Kanadan jälkeen vierailin Washington DC:ssä, jossa allekirjoitin Suomen liittymisen tekoälyä, puolijohteita ja kriittisten mineraalien toimitusketjuja turvaavaan Pax Silica -aloitteeseen. Mukana on johtavia alan teknologiamaita.

Liiketoimintamahdollisuudet lujittavat Suomen teollisuutta ja vahvistavat sekä turvallisuutta että kasvua.

(Kirjoitus on julkaistu Tamperelaisessa 22.4.2026.)

Julkisessa keskustelussa on pitkään toisteltu, että luvituksessa on ongelmia. Kun investointisuunnitelmat eivät toteudu, katse kääntyy automaattisesti lupaprosessien kestoon, monimutkaisuuteen ja byrokraattisuuteen. Tätä lähtökohtaa on toistettu niin kauan, että siitä on tullut lähes itsestään selvä. Juuri siksi asiaa on syytä tarkastella myös toisesta kulmasta.

Tosiasia on pikemminkin, että ympäristölupajärjestelmä toimii Suomessa hyvin siihen tarkoitukseen, johon se on rakennettu. Järjestelmä on juridisesti vahva ja nojaa varovaisuusperiaatteeseen laajassa tulkinnassa. Se suojelee vesistöjä, luontoa ja elinympäristöä tehokkaasti mahdollisilta ja teoreettisiltakin riskeiltä.

Ongelma ei siis ole luvituksessa sinänsä eikä ympäristönsuojelun tavoitteissa. Ongelma liittyy siihen, ettei muita, yhtä lailla merkittäviä tekijöitä nykyisessä päätöksentekojärjestelmässä oteta huomioon.

Ympäristölupajärjestelmän piiri kattaa käytännössä valtaosan keskeisistä investoinneista. Teollisuus, energiantuotanto, kaivokset, jätehuolto ja infrastruktuuri etenevät tai pysähtyvät ympäristöluvan kautta. Ympäristötarkastelu on tärkeä osa kokonaisuutta, mutta samalla siitä on muodostunut ainoa päätöksentekokanava, jolla on ratkaisevaa merkitystä hankkeen toteutumisen kannalta.

Luvan myöntämisen perusteita arvioitaessa ei ole mahdollista ottaa huomioon työllisyysvaikutuksia, vientituloja, kansantalouden kokonaisetua, huoltovarmuutta tai turvallisuuspoliittista merkitystä. Ei siksi, etteikö näitä voisi arvioida – niitä arvioidaan jatkuvasti eri puolilla valtionhallintoa – vaan siksi, ettei niillä ole oikeudellista painoarvoa siinä päätöksessä, jossa hankkeen kohtalo ratkaistaan.

Seurauksena on rakenteellinen epäsuhta. Yksittäinen ympäristöön liittyvä kielteinen tekijä tai jopa abstrakti riski voi estää hankkeen, mutta vastaavasti mikään määrä myönteisiä yhteiskunnallisia vaikutuksia ei voi puhua sen puolesta. Päätöksenteko ei perustu kokonaisvaltaiseen punnintaan vaan yksipuoliseen tarkasteluun.

Tilannetta pahentaa se, ettei mikään taho tee kokonaisarviota. Ympäristölupaviranomaiset toimivat lain puitteissa, ja tuomioistuimet valvovat lainmukaisuutta. Kasvusta puhutaan strategioissa ja ohjelmissa, mutta tämä ei muodosta oikeudellista perustaa yksittäisten hankkeiden kokonaisratkaisulle. Vastuuta päätösten kokonaisvaikutuksista ei voi syntyä, kun kenelläkään ei ole toimivaltaa arvioida niitä kokonaisuutena.

Nykyisessä talous- ja turvallisuuspoliittisessa tilanteessa tällainen asetelma ei ole kestävä. Velkajarru rajoittaa julkisen talouden liikkumavaraa, ja talouskasvu edellyttää investointeja. Investointeja ei synny järjestelmässä, jossa päätöksenteko perustuu vain yhteen näkökulmaan.

Ei ole kestävää, että kansallisen mittaluokan ratkaisut tehdään yksinomaan yhden hallinnonalan arvojärjestyksen pohjalta ilman oikeudellista perustaa kokonaisvaikutusten punninnalle. Tämä kokonaispunninta ei tarkoittaisi ympäristönsuojelun vastustamista vaan kaikkien osatekijöiden huomioimista.

Nyt on aika tunnistaa rakenteellinen ongelma ja ryhtyä sen korjaamiseen käynnistämällä pikaisesti valmisteltava selvitys siitä, miten lupamenettelyjen rinnalle voidaan luoda hankkeiden kokonaishyötyä ja kokonaisvaikutuksia arvioiva menettely. Tämä on välttämätön edellytys sille, että Suomi pystyy yhdistämään talouden, turvallisuuden ja oikeusvaltioperiaatteen kestävällä tavalla.

(Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 19.4.2026.)