Sakari Puisto

Resource Geopolitics, Technology Moats, and Strategic Autonomy

Lecture delivered at the University of Cambridge / Luentoni Cambridgen yliopistossa 18.6.2026

Ladies and Gentlemen, Good afternoon,

It is a privilege to speak with you here at Cambridge about Finland’s place in the global political economy at a moment when the very architecture of globalisation is being rewritten — and where, I am delighted to note, the partnership between Finland and the United Kingdom has never been more consequential.

For decades, we lived through what many called the era of ‘easy globalisation’: an age in which markets and efficiency were the guiding stars, supply chains stretched across continents, and prosperity seemed to flow from specialisation and comparative advantage. That era has not ended — but it has been fundamentally reshaped by geopolitics, technology, and the strategic race for resources.

Today’s world is one in which states compete to control chokepoints in value chains, secure access to critical minerals, and build defensible technological moats around their core capabilities.

In this lecture, I will argue that Finland can thrive in this new era by coupling clean power and trustworthy institutions with strategic capabilities in mining and refining, sovereign data and AI, quantum computing, space-based sensing, and Arctic maritime expertise.

In short: resilience paired with openness; science with statecraft; and long-term autonomy alongside near-term gains.

But first, let me introduce myself and my areas of responsibility:

As Minister of Economic Affairs, my responsibilities span several interconnected domains.

First and foremost, helping Finnish companies succeed — from start-up companies to our multinationals; from underground mining operations to remote monitoring from space, and everything in between, all business sectors essentially.

Implementing technology policies is an integral necessity in driving companies’ growth and innovation.

Making sure our companies have access to capital is another tool. We act in the areas of the market where private capital is not yet sufficient. This includes equity, debt and, of course, export credit.

Besides driving the growth of companies, I am also responsible for security of supply issues. This means securing the functionality of business and society as a whole in the event of a crisis. Finland is among the world’s leading countries in this area, and many nations currently have to rebuild capabilities we have maintained with rigour over the years.

Finally, the Financial Markets Department of the Ministry of Finance, which regulates financial markets, is also part of my portfolio.

So quite a bit.

Let me begin with a proposition that I believe is central to understanding where national power resides today.

In 2026, the primary determinant of national power is the capacity to build and sustain a science-based technological moat — a defensible lead in complex, R&D-intensive sectors where knowledge, talent, and infrastructure compound over time.

Countries that master advanced semiconductors, modern biotech, and the orchestration of computing at scale create leverage at the most critical points of global value chains. They set the rules, they define standards, and they possess instruments of influence that reach far beyond traditional tariffs or currency policy.

The visible hand of the state has returned to economic life. Technological bottlenecks — from lithography equipment to specialised chemicals — are too strategic to be left entirely to the market. And rival powers have emerged to challenge the Western-led global order, wielding export controls, industrial subsidies, and infrastructure finance as tools of national strategy.

This is the context in which Finland must make choices — calmly, deliberately, and with an eye to the endgame.

To understand the stakes, we can start by looking at the global race for critical minerals.

The world’s energy transition and digital transformation rest on a foundation of minerals: lithium for batteries, cobalt and nickel for cathodes, rare earth elements for magnets and guidance systems, high-purity silicon for semiconductors, and graphite for anodes. Control over their extraction, refining, and distribution confers power — and in crises, that power can be weaponised.

We have seen how export restrictions on specialised materials reverberate through industries.

If we want real strategic autonomy, we must invest not only in upstream production but in allied refining capacity, stockpiling, off-take agreements, and new trading ecosystems that make coercion harder and accountability stronger.

Finland possesses assets that many larger nations envy. We have significant reserves of nickel and cobalt, and we retain refining capabilities that are increasingly rare within the European Union. We have a tradition of responsible mining, a regulatory culture that values environmental stewardship, and a society that understands long-term industrial policy.

This is precisely the complementarity that underpins the deepening Finland–UK relationship on critical minerals and strategic technologies, anchored in our shared membership of the Minerals Security Partnership and our common commitment to allied supply chain resilience.

Both governments have signalled their intent to promote responsible investment in secure and sustainable critical mineral projects, including circularity of critical minerals, to enhance supply chain resilience and diversification.

The UK is a critical partner here: as a sophisticated manufacturing and advanced engineering economy with a fast-growing battery, electric vehicle, and electronics base — not least through Gigafactory investment and the broader Faraday Battery Challenge* ecosystem — the UK needs reliable, trusted upstream mineral supply. Finland can be part of that answer.

Finland and the UK are also both founding members of the US-led Minerals Security Partnership — alongside the EU, Australia, Canada, Japan, South Korea, and others — which is working to accelerate the development of diverse and sustainable critical energy mineral supply chains. In February 2026, the US held a Critical Minerals Ministerial with 54 countries, including both Finland and the UK, underscoring that minerals diplomacy has become central to allied strategy.

These strengths are amplified by Finland’s energy landscape.

In 2025, Finland had among the lowest electricity prices in Europe, with 95 percent of electricity from clean sources — nuclear, hydro, wind, and other non-fossil sources.

This brings me to data centres and artificial intelligence.

Once considered back-office facilities, data centres are now strategic assets — the digital age’s equivalent of ports and power plants. They enable cloud services, AI training, and the continuity of government and commercial operations. But they also consume vast amounts of electricity.

Finland’s challenge is to pace their growth, prioritise projects that bring genuine value-add, and design mechanisms that tie large compute loads to domestic innovation commitments.

If we can channel data centre investment into sovereign AI capabilities, local start-up growth, and specialised Finnish applications in industry and government, we will convert raw infrastructure into a durable moat.

With regard to AI, Finland also has unique datasets — for example in healthcare and mineral deposits — that could create significant strategic and commercial value.

Quantum computing is another strategic frontier that perfectly illustrates the interplay of science and statecraft.

Quantum technology’s implications are profoundly practical. Quantum systems exploit superposition and entanglement to explore solution spaces that classical machines cannot traverse at scale. This will likely have implications for secure communications, data protection, as well as pharmaceutical research and other areas.

Finland’s strength in quantum computing has deep roots. In the late 1960s, Professor Olli Lounasmaa founded the Low Temperature Laboratory, laying the groundwork for millikelvin refrigeration that superconducting qubits require to function.

This is an accumulated body of knowledge — embedded in people and institutions — that forms a genuine moat.

Finnish companies today produce ultra-low-temperature systems used by leading quantum labs around the world, and our hardware teams design and fabricate superconducting quantum processors with ambition and credibility. Our universities and research institutes continue to drive research in error mitigation, hybrid architectures, and near-term industrial applications.

Why emphasise this in a lecture on geoeconomics? Because quantum computing is one of the fields where the race is explicitly geopolitical. Governments have poured over $40 billion into quantum research globally. The United States, China, and the European Union have all framed quantum capabilities as instruments of national strategy.

The United Kingdom is also investing heavily in quantum research and industrialisation — through its National Quantum Strategy and a world-class university and start-up ecosystem centred on hubs such as Oxford, Cambridge, and Bristol — and this matters to Finland directly. There is very good grounds for deeper co-operation in quantum computing research and innovation, building on existing science and technology dialogues.

Finland’s cryogenic hardware expertise and the UK’s scale in quantum industrialisation, talent, and capital markets are natural complements.

Let us turn from the very small — the qubit — to the very large: Earth observation from space.

Space is no longer the preserve of superpower agencies; it is a domain where agile, deep-tech companies can deliver global impact. Finland is very strong in Synthetic Aperture Radar (SAR). SAR satellites emit radar pulses and measure the returning signals, synthesising a large aperture as they move to generate high-resolution images in all weather and at all hours.

Finnish space company ICEYE has built one of the world’s most capable commercial SAR constellations, delivering near-real-time data to governments, insurers, and humanitarian actors.

What makes this a geoeconomic asset is not just the satellites but the actionable data they provide. Each launch adds capacity; each dataset enriches history; each algorithm improves detection.

This is also an area which the UK has recognised as very important, reflected in the growth of its own space sector around Harwell, Glasgow, and Goonhilly, and in UK Space Agency programmes on Earth observation.

ICEYE’s capabilities are precisely what both countries should seek to integrate more deeply into their shared security architecture.

[Iceye recently announced a EUR 450 million funding round, at a valuation of over EUR 10 billion.] 

From space and ICEYE, let us come back down to sea level — and to real ice.

Finland’s icebreakers are emblematic of how specialised engineering can translate directly into strategic autonomy. Our shipyards and maritime engineers have spent decades designing and building vessels that keep Arctic and sub-Arctic sea lanes open through harsh winters. These ships are critical in regions where harsh winters cut off maritime logistics and where roads are not an option.

As climate change alters the Arctic, northern routes become more navigable — and more contested. Paradoxically, climate change increases the need for icebreaking even as it reduces seasonal ice. Year-round access increases economic interest and geopolitical attention. Icebreakers are the enabling technology for this emerging theatre: they ensure that LNG, critical minerals, and other cargoes move when ice would otherwise constrain them, and they support search and rescue, scientific missions, and naval presence.

During my visit to Washington in November 2025, I reaffirmed the ICE Pact cooperation at the US Coast Guard headquarters. This is an icebreaker development and procurement programme between the US, Canada, and Finland — industrial policy in its purest form. It combines national commitment with practical action. Other like-minded nations may join the programme in due course.

The United Kingdom, as a maritime nation with a NATO leadership role in the High North, a renewed interest in Arctic security through its Defence Arctic Strategy, and a Royal Navy with growing polar and offshore patrol capability, is a natural interlocutor here. The inseparability of Euro-Atlantic security from broader allied maritime strategy extends to Arctic governance. As activity in the High North intensifies, Finland’s icebreaking expertise and the UK’s naval and maritime industrial capabilities make for a natural partnership.

At this point, it is natural to ask how competition between the United States and China threads through all these domains, and what that rivalry means for Finland.

The US–China relationship is a contest for technological preeminence, resource access, and normative leadership in the institutions that govern trade, finance, and data. Supply chains are being rerouted to accommodate export controls on semiconductors and AI chips; rare-earth markets are shifting under the weight of tariffs and licensing regimes; infrastructure finance has become strategic.

For Finland, the first consequence is uncertainty. Sanctions and tariffs can be implemented much faster than factories can adapt. If a key component is suddenly caught in an export ban, a production line that depends on it may stall. If mineral refining is concentrated in a single jurisdiction, a diplomatic spat can ripple into our industrial planning.

The second consequence is pressure. Geopolitics on the one hand, and market realities on the other.

Navigating this requires clarity of principle and flexibility of method. Our principles are straightforward: we stand within the EU and allied democracies; we value open, interoperable technologies; and we believe in transparent, ethical governance of data and trade.

There are also real opportunities in this rivalry. The United States, the European Union, and like-minded partners — including the United Kingdom — are investing heavily in critical minerals, advanced manufacturing, and strategic computing.

Finland, with our clean electricity, minerals refining capabilities, space and quantum technologies, can anchor segments of these chains.

The United Kingdom is particularly instructive here. Rather than simply falling in line with any single framework, the UK has actively built its own critical minerals partnerships — through bilateral agreements such as that with Saudi Arabia, its membership of the Minerals Security Partnership, and the G7’s Critical Minerals Action Plan. This middle-power instinct toward strategic autonomy within the allied framework is one that Finland shares.

To transform opportunity into durable advantage, we must align policy tools with industrial realities. I highlight five critical points.

1. Stability

Investment projects have long timelines. Investors need predictable permitting, clear fiscal terms, and visibility. Environmental standards must be rigorous and trusted, but they must also be timely and navigable so that good projects proceed.

2. Capability (technological and industrial)

Upstream mining without downstream refining does not deliver autonomy. We should build more allied refining capacity in Finland, under transparent governance, with traceability from mine to magnet and cathode. EU-based strategic stockpiles of critical materials should be sized and rotated in a way that smooths shocks without distorting markets.

3. Infrastructure

Our grid is a competitive advantage and it is of utmost importance that we keep it so with continued investment, maintaining flexibility to accommodate both heavy industry and large compute. Data centre growth also poses risks of crowding out industrial value-add. We must make sure that new electricity supply meets the growing demand, in capacity, time and preferably also by location. Ideally, we should see projects also committing to R&D in Finland, ensuring that Finnish talent and companies benefit.

4. Science Diplomacy

Finland’s credibility rests on substance. When we show up with quantum refrigerators, SAR constellations, and clean technology that actually work at scale, partners listen. We should deepen cooperation with the United States, the EU, and increasingly with the United Kingdom on semiconductors, quantum, and space. The growing Finland–UK science and technology relationship — including links between our research councils, universities, and innovation agencies — is a foundation to build on concretely.

Science diplomacy is not a soft instrument — it is how middle powers punch above their weight.

5. Resilience Testing

We must plan, prepare and rehearse for coercion and crisis scenarios. Coordination with the private sector converts theory into preparedness.

—

None of this is without risk. Corporate alignment with state policy can raise reputational questions if not handled with integrity. Long project cycles can be buffeted by political winds. Global capital can reroute swiftly, and domestic politics must reconcile national interest with local concerns.

The answer is governance: environmental protection balanced with business needs; community benefit agreements that are tangible and fair; cross-party frameworks that survive electoral cycles; and transparency that keeps public trust.

If we are clear about our goals and honest about our trade-offs, the Finnish model — pragmatic, ethical, technologically sophisticated — can be our brand in a crowded world. And I would add: that model is recognised and respected in the United Kingdom, a country that shares our commitment to long-term industrial strategy grounded in the rule of law.

Allow me to close by returning to the theme of autonomy — and to the reason why Cambridge is the right place to reflect on it.

Strategic autonomy is not isolation. It is the capacity to make our own choices, to absorb shocks without losing our footing, and to contribute to the common security and prosperity of our allies from a position of strength.

In practical terms: it means clean, reliable energy that powers our industry; critical minerals and refining that feed our factories and those of our partners; sovereign data and AI that we control and trust; quantum and space capabilities that give us insight and leverage; and ships that break ice so that trade and science do not freeze with the seasons.

Finland and the United Kingdom are natural partners in this endeavour. We are both committed to the rules-based international order, both NATO allies with deep transatlantic ties, and both investing heavily in the deep-tech capabilities that will define the next decade of geoeconomic competition.

Finland cannot control geopolitics, but we can invest where science compounds; regulate where resilience demands; partner where values align; and compete where we can be world-class.

By doing this — calmly, patiently, and ambitiously — we can participate with success in the race for resources and in the technological competition.

Thank you.

Geopoliittinen kilpailu ja turvallisuusympäristön muutos haastaa yhteiskuntia ja yrityksiä tarkastelemaan huoltovarmuutta entistä kokonaisvaltaisemmin. Taloudellisen turvallisuuden riskienhallinnassa korostuvat kotimaisen tuotannon ja toimitusketjujen varmuus, kansainvälinen yhteistyö, strategiset investoinnit ja yleensäkin turvallisuus- ja teknologiaosaaminen.

Suomessa olemme rakentaneet huoltovarmuutta vuosikymmenten ajan yhteistyössä julkisen ja yksityisen sektorin kanssa. Tämä on luonut koko yhteiskunnallemme ja elinkeinoelämällemme kriisinsietokykyä ja turvallisuutta.

Samalla meille on aukeamassa merkittävä taloudellinen mahdollisuus ja kilpailuetu, kun muualla on usein vasta viime aikoina havahduttu asian vakavuuteen. Suomalainen kyvykkyys on nyt erittäin kysyttyä maailmalla.

Olin juuri tasavallan presidentin vierailulla Kanadassa. Mukana oli yli neljäkymmentä suomalaisyritystä puolustuksen, turvallisuusteknologian sekä meri- ja kaivosteollisuuden aloilta.

Kanada avaa massiivisia hankkeita puolustuksen ja arktisen alueen vahvistamiseksi sekä useilla turvallisuuskriittisillä aloilla, kuten verkkoteknologiassa, mineraaleissa ja laivanrakennuksessa. Suuret investointiohjelmat avaavat mittavia mahdollisuuksia samanmielisille maille ja niiden yrityksille.

Suomella on vahvuuksia useilla keskeisillä aloilla. Esimerkiksi satelliittiteknologiamme tarjoaa merkittäviä mahdollisuuksia arktisen alueen navigaatiossa ja viestinnässä. Meriteknologian saralla osaamisemme on huippuluokkaa kansainvälisesti.

Suomen ja Kanadan välinen kauppa on jo kaksinkertaistunut vuodesta 2018, ja Suomella on hyvät mahdollisuudet edelleen vähintään kaksinkertaistaa kauppa tulevina vuosina.

Kanadan jälkeen vierailin Washington DC:ssä, jossa allekirjoitin Suomen liittymisen tekoälyä, puolijohteita ja kriittisten mineraalien toimitusketjuja turvaavaan Pax Silica -aloitteeseen. Mukana on johtavia alan teknologiamaita.

Liiketoimintamahdollisuudet lujittavat Suomen teollisuutta ja vahvistavat sekä turvallisuutta että kasvua.

(Kirjoitus on julkaistu Tamperelaisessa 22.4.2026.)

Julkisessa keskustelussa on pitkään toisteltu, että luvituksessa on ongelmia. Kun investointisuunnitelmat eivät toteudu, katse kääntyy automaattisesti lupaprosessien kestoon, monimutkaisuuteen ja byrokraattisuuteen. Tätä lähtökohtaa on toistettu niin kauan, että siitä on tullut lähes itsestään selvä. Juuri siksi asiaa on syytä tarkastella myös toisesta kulmasta.

Tosiasia on pikemminkin, että ympäristölupajärjestelmä toimii Suomessa hyvin siihen tarkoitukseen, johon se on rakennettu. Järjestelmä on juridisesti vahva ja nojaa varovaisuusperiaatteeseen laajassa tulkinnassa. Se suojelee vesistöjä, luontoa ja elinympäristöä tehokkaasti mahdollisilta ja teoreettisiltakin riskeiltä.

Ongelma ei siis ole luvituksessa sinänsä eikä ympäristönsuojelun tavoitteissa. Ongelma liittyy siihen, ettei muita, yhtä lailla merkittäviä tekijöitä nykyisessä päätöksentekojärjestelmässä oteta huomioon.

Ympäristölupajärjestelmän piiri kattaa käytännössä valtaosan keskeisistä investoinneista. Teollisuus, energiantuotanto, kaivokset, jätehuolto ja infrastruktuuri etenevät tai pysähtyvät ympäristöluvan kautta. Ympäristötarkastelu on tärkeä osa kokonaisuutta, mutta samalla siitä on muodostunut ainoa päätöksentekokanava, jolla on ratkaisevaa merkitystä hankkeen toteutumisen kannalta.

Luvan myöntämisen perusteita arvioitaessa ei ole mahdollista ottaa huomioon työllisyysvaikutuksia, vientituloja, kansantalouden kokonaisetua, huoltovarmuutta tai turvallisuuspoliittista merkitystä. Ei siksi, etteikö näitä voisi arvioida – niitä arvioidaan jatkuvasti eri puolilla valtionhallintoa – vaan siksi, ettei niillä ole oikeudellista painoarvoa siinä päätöksessä, jossa hankkeen kohtalo ratkaistaan.

Seurauksena on rakenteellinen epäsuhta. Yksittäinen ympäristöön liittyvä kielteinen tekijä tai jopa abstrakti riski voi estää hankkeen, mutta vastaavasti mikään määrä myönteisiä yhteiskunnallisia vaikutuksia ei voi puhua sen puolesta. Päätöksenteko ei perustu kokonaisvaltaiseen punnintaan vaan yksipuoliseen tarkasteluun.

Tilannetta pahentaa se, ettei mikään taho tee kokonaisarviota. Ympäristölupaviranomaiset toimivat lain puitteissa, ja tuomioistuimet valvovat lainmukaisuutta. Kasvusta puhutaan strategioissa ja ohjelmissa, mutta tämä ei muodosta oikeudellista perustaa yksittäisten hankkeiden kokonaisratkaisulle. Vastuuta päätösten kokonaisvaikutuksista ei voi syntyä, kun kenelläkään ei ole toimivaltaa arvioida niitä kokonaisuutena.

Nykyisessä talous- ja turvallisuuspoliittisessa tilanteessa tällainen asetelma ei ole kestävä. Velkajarru rajoittaa julkisen talouden liikkumavaraa, ja talouskasvu edellyttää investointeja. Investointeja ei synny järjestelmässä, jossa päätöksenteko perustuu vain yhteen näkökulmaan.

Ei ole kestävää, että kansallisen mittaluokan ratkaisut tehdään yksinomaan yhden hallinnonalan arvojärjestyksen pohjalta ilman oikeudellista perustaa kokonaisvaikutusten punninnalle. Tämä kokonaispunninta ei tarkoittaisi ympäristönsuojelun vastustamista vaan kaikkien osatekijöiden huomioimista.

Nyt on aika tunnistaa rakenteellinen ongelma ja ryhtyä sen korjaamiseen käynnistämällä pikaisesti valmisteltava selvitys siitä, miten lupamenettelyjen rinnalle voidaan luoda hankkeiden kokonaishyötyä ja kokonaisvaikutuksia arvioiva menettely. Tämä on välttämätön edellytys sille, että Suomi pystyy yhdistämään talouden, turvallisuuden ja oikeusvaltioperiaatteen kestävällä tavalla.

(Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 19.4.2026.)

Luentoni Helsingin yliopistolla 29.1.2026

Good morning everyone,

It is a pleasure to speak with you about today’s topic, and of Finland’s place in the global political economy at a moment when the very architecture of globalization is being re‑written.

For decades, we lived through what many called the era of “easy globalization”: an age in which markets and efficiency were the guiding stars, supply chains stretched across continents, and prosperity seemed to flow from specialization and comparative advantage.

That era may not have totally ended—but it has been fundamentally reshaped by geopolitics, technology, and the strategic race for resources.

Today’s world is one in which states vie to control chokepoints in value chains, secure access to critical minerals, and build defensible technological moats around their core capabilities.

In this lecture, I will argue that Finland can thrive in this new era by coupling clean power and trustworthy institutions with strategic capabilities in mining and refining, sovereign data and AI, quantum computing, space‑based sensing, and Arctic maritime expertise.

In short: resilience and with openness; science and tech with statecraft; long‑term thinking, simultaneously with seizing opportunities in a short‑term  

As the Minister of Economic Affairs I have some key responsibilities:

First and foremost, helping Finnish companies succeed, from micro-companies to multi-nationals, from underground mining operations to remote monitoring from space … and everything in between.

Secondly, to implement and carry out technology policies with which we can leverage all our advantages to the fullest in today’s and tomorrow’s world. This happens through Business Finland and VTT, the state research agency. 

Thirdly, corporate financing and the national promotion agencies providing equity or debt are also part of my portfolio. The most prominent of these are TESI and Finnvera.

I am also responsible for security of supply issues.

One becomes almost exhausted as the list goes on and on.

This part of my portfolio, secures the functionality of business and, of the society on a whole, in the event of a crisis.

Actually and fortunately, Finland is the world’s leading country in this area.Should something happen in this area, of course the implications would be massive, but at least we are well prepared and have maintained this ability with rigor over the years.

Many other countries are now having to rebuild their abilities in this area, and sure we are helping our allies and partners.

Lastly and related partly to the first point, the Financial Markets Department of the Ministry of Finance is also part of my portfolio.

This department regulates the financial markets, with the aim of ensuring well-functional financial markets.

This part of the Ministry of Finance fits well together with driving growth, as a functioning capital market is central to the financing of companies.

Typical “tools or actions” to reach these goals are setting policies, such as innovation, mineral, space policies as well as internationalization programs and promotion of foreign investments.

In practice the tools are directing of public spending through subsidies, loans and also equity funding, as well as regulation and deregulation.

The day today work is also active Government to Government, people to people interactions, hearing views of high-level politicians, officials and global and domestic business leaders…and sharing Finnish positions.

It is also practical, hands-on sales and marketing of Finnish abilities and the companies, to drive economic growth.

Let me begin with a simple proposition.

In 2026, the decisive determinant of national power is the capacity to build and sustain a science‑based technological moat—a defensible lead in complex, R&D‑intensive sectors where knowledge, talent, and infrastructure compound over time.

The hallmark of such a moat is control over what I will call our cognitive infrastructure: sovereign models and data, secure compute, and the networks that tie them together.

This cognitive infrastructure matters because it underpins everything from industrial productivity and healthcare to defense and diplomacy.

Countries that master advanced semiconductors, modern biotech, and the orchestration of compute at scale create leverage at the most critical points of global value chains.

They set the rules, they define standards, and they possess instruments of influence that reach far beyond traditional tariffs or currency policy.

The visible hand of the state has returned to economic life.

The reasons are not mysterious.

First, the pandemic and the war in Ukraine exposed the fragility of just‑in‑time supply chains that were optimized for price, not resilience.

Second, technological bottlenecks—from lithography equipment to specialized chemicals—are too intricate and too strategic to be left entirely to the spontaneous workings of the market.And third, rival powers have emerged to challenge the unipolar western dominated global order.  They have not hesitated to wield export controls, industrial subsidies, and infrastructure finance as tools of national strategy.

Now the US has adapted many of these tools and the world is even more complicated.

This is the context in which Finland must make choices.

It is the chessboard on which we must place our pieces—calmly, deliberately, and with an eye to the endgame.

To understand the stakes, we need to look clearly at the global scramble for resources.

The world’s energy transition and digital transformation are built on a foundation of minerals: lithium for batteries, cobalt and nickel for cathodes, rare earth elements for magnets and guidance systems, high‑purity silicon for semiconductors, and graphite for anodes.

These are not niche inputs; they are the bricks of modern civilization.

Control over their extraction, refining, and distribution confers power.

It creates dependencies that can be managed and, in crises, weaponized.

We have seen how export restrictions on specialized materials reverberate through industries—how a regulation drafted in one capital can idle a factory continents away.

We have also seen the limits of neat separation.

Commodity markets themselves are fungible; ownership is cross‑border; and a mine with Western shareholders can still send ore to an Eastern refinery if the economics and logistics dictate it.

But, on top of this, there is a of course a political reality with tariff setting, sanctions, which complicate matters and has become almost a daily changing factor to contend with.

If we want real strategic autonomy, we must invest not only in upstream production but in allied refining capacity, traceability standards, certification regimes, and transparent trading ecosystems that make coercion harder and accountability stronger.

---

Where does Finland stand in this?

We possess assets that many larger nations envy.

We have significant reserves of nickel and cobalt, and we retain refining capabilities that are increasingly rare within the European Union.

We have a tradition of responsible mining, a regulatory culture that values environmental stewardship, and a society that understands the importance of long‑term industrial policy.

These strengths are amplified by our energy landscape.

In 2025, Finland had among the lowest electricity prices in Europe, and the bulk of that electricity was clean—nuclear, hydro, wind, and other non‑fossil sources.

The importance of this was highlighted when I recently visited the Future Investment Initiative in Saudi-Arabia.

The opening panel was between world’s largest investors and leading financial institutions, at least in the Western and Middle-East spheres. Companies like Goldman Sachs, Blackrock, Citi and JP Morgan.

Jamie Dimon, the CEO of JP Morgan, was asked “what is the top asset now?” …he answered: “Well-functioning electrical grid”.  

Finland’s, affordable, low‑carbon electricity is to a large part a result of decades of smart investment into our grid.

Now our electricity power is not just a climate virtue; it is a magnet for industry.

It draws investment in green steel, hydrogen, battery materials, and high‑performance computing.

It attracts data infrastructure that, if managed wisely, can serve our economy and our security for decades.

This brings me to data centers and artificial intelligence.

Once considered back‑office facilities, data centers are now strategic assets—the digital age’s equivalent of ports and power plants.

They enable cloud services, AI training, and the continuity of government and commercial operations.

But they are also hungry machines that require vast amounts of electricity and water, and they imprint themselves onto local grids and landscapes.

Finland’s challenge is to pace their growth, prioritize projects that bring genuine value‑add, and design mechanisms—tariffs, incentives, and conditions—that tie large compute loads to domestic innovation commitments.

If we can channel data center investment into the creation of sovereign AI capabilities, the nurturing of local startups, and the development of specialized Finnish applications in industry and government, we will convert raw infrastructure into a durable moat.

To facilitate this, we should drive the demand-side of datacenters, ie. support use and application of datacenters.

Finland has some unique datasets for example in healthcare and mineral deposits. With smart use of AI, both could create significant value and strategic benefit to Finland.

Quantum computing is a strategic frontier that perfectly illustrates the interplay of science and statecraft.

It is tempting to describe quantum computing as exotic—a laboratory curiosity confined to teams of physicists tinkering at millikelvin temperatures.

Myself, I studied a lot of quantum physics in the late 1990s and early 2000s, quantum computing was essentially a theory, concept back then. Now they are a reality.

Quantum technology’s implications are profoundly practical.

Quantum systems exploit superposition and entanglement to explore solution spaces that classical machines struggle to traverse.

In cryptography, that means certain public‑key schemes are rendered vulnerable, which is why post‑quantum cryptography is not an academic exercise but a national security imperative.

In optimization, quantum‑inspired algorithms promise gains in logistics, power dispatch, and portfolio construction.In materials and pharma, quantum simulations hold out the prospect of designing catalysts and compounds that accelerate decarbonization and treat disease.

In defense and military applications, quantum technologies like spanning secure quantum communications, quantum sensing, and high‑performance quantum computing — are becoming decisive enablers, reshaping intelligence collection, secure command‑and‑control, and precision targeting in contested environments.

Finland’s strength in quantum computing rests on a deep scientific heritage in cryogenics.

In the late 1960s, Professor Olli Lounasmaa founded the Low Temperature Laboratory at what is now Aalto University, laying the groundwork for millikelvin refrigeration that superconducting qubits require to function.

From that foundation grew world‑class expertise in dilution refrigerators, cryogenic wiring, and the painstaking craft of eliminating noise and stabilizing quantum systems.

This is not a capability that can be conjured overnight.

It is an accumulated body of knowledge, embedded in people and institutions, that forms a genuine moat.

Today, Finnish companies produce ultra‑low‑temperature systems used by leading quantum labs around the world, and our hardware teams design and fabricate superconducting quantum processors with ambition and credibility.

Aalto and VTT continue to drive research in error mitigation, hybrid architectures, and the algorithms that will make devices useful for specific industrial tasks.

Our advantage is both scientific and structural: a collaborative ecosystem that ties academia to industry and aligns public support with private ingenuity.

Why emphasize this in a lecture on geoeconomics?

Because quantum computing is one of the fields where the race is explicitly geopolitical.

The United States, China, and the European Union have all framed quantum capabilities as instruments of national strategy.

It is important that Finland continues to build capabilities by enhancing research in the field and to further grow the “quantum-ecosystem” that has been created here.

If we get this right, quantum will not be a curiosity on the edge of our policy agenda, but a pillar of our long‑term leverage.

For my part, I was able to promote the Finnish quantum industry and our know-how at the Quantum World Congress, in the US in September of last year.

We were well perceived and knowledge about Finland’s expertise in the area of quantum computing was solidified.

Key meetings were held with the influential Office of Science and Technology, whom I met again in November in Washington and will meet key officials again in March this year in Helsinki, and later in connection with the Multilateral Quantum Development Group that we aim to host.

Let us turn from the very small—the qubit—to the very large: Earth observation from space.

Here, too, Finland has carved out a distinctive role that few would have predicted a generation ago or even 10 years ago.

Space is no longer the preserve of superpower agencies; it is a domain where agile, deep‑tech companies can deliver global impact.

Our leadership in Synthetic Aperture Radar, or SAR, deserves particular attention. SAR satellites emit radar pulses and measure the returning signals, synthesizing a large “aperture” as they move to generate high‑resolution images in all weather and at all hours.

Unlike optical imaging, SAR can see through clouds and darkness.

It can measure subtle changes in the Earth’s surface, track ships on the high seas, monitor flood dynamics, and map ice thickness with extraordinary precision.

Finnish Ice-Eye has built one of the world’s most capable commercial SAR constellations, delivering near‑real‑time data to governments, insurers, and humanitarian actors.

When a dam breaks, SAR images cut through cloud and chaos to show where water is moving and where relief is needed.

When illegal fishing fleets operate in the shadows, SAR’s wide‑area surveillance reveals patterns that optical sensors miss.

When a military crisis unfolds, SAR can provide consistent, day‑night coverage of contested terrain.

This is dual‑use technology in the best sense: serving civil protection and climate resilience while offering sovereign sensing to allied security communities.

What makes this a geoeconomic asset is not just the satellites but the data economy around them.

The companies building SAR constellations in Finland are part of a network that includes payload designers, component suppliers, ground segment specialists, and analytics firms that turn raw radar returns into actionable insight.

The value is cumulative.

Each launch adds capacity; each dataset enriches history; each algorithm improves detection.

This compounding dynamic—so familiar in software and AI—exists in space as well.

And it is precisely the kind of dynamic that national strategies should nurture with patient capital, export credit, and cross‑border partnerships that expand markets while keeping governance trusted and transparent.

The Finnish Space Cluster today is vibrant, with some 200 companies and research institutions such as Aalto University, VTT and the Finnish Meteorological Institute.  

My ministry oversees the co-ordination of the space industry.

Together with industry actors we prepared the Finnish Space Strategy, which sets key goals for industry in 2030.

Central goals are; further utilization of space solutions, developing the operational environment for space activities and increasing international co-operation.

We continue to promote the growth of this industry too, through from Business Finland.  

Ice-Eye, the company I mentioned earlier, received one of the largest subsidies in the history of Business Finland in 2025, a clear sign of the strategic importance of this sector and also an excellent example of industrial policy.

From space and Ice-Eye, let us come back down to sea level and to real ice.

Finland’s icebreakers are emblematic of how specialized engineering can translate directly into strategic autonomy.

Our shipyards and maritime engineers have spent decades designing and building vessels that keep Arctic and sub‑Arctic sea lanes open through harsh winters.

These ships are not just impressive feats of naval architecture; they are instruments of continuity in regions where harsh winters cut of maritime logistics and roads are not an option…like for example Finland.

As climate change alters the Arctic, northern routes become more navigable and more contested.

Paradoxically, climate change increases the need for icebreaking.

Year‑round access increases economic interest and geopolitical attention. Icebreakers are the enabling technology for this emerging theater.

They ensure that LNG, critical minerals, and other cargoes move when ice would otherwise constrain them.

They support search and rescue operations, scientific missions, and naval presence.

They reduce the seasonal vulnerability of supply chains and give nations with the capability a voice in Arctic governance.

Finland’s reputation in icebreaking—efficiency, environmental performance, reliability—allows us to supply vessels and expertise that shape how the North is used and by whom.

During my visit to Washington in November, I also had a chance to reaffirm the Ice Pact co-operation in the US Coast Guard headquarters.  

This is a Ice-breaker development and procurement program between the US, Canada and Finland.

This co-operation is industrial policy too. It combines the commitment of these nations with real practical actions to reach the set goals of the Ice Pact program. All participants benefit from the co-operation in ways that are important to them. Other likeminded nations may join the program later.

At this point, it is natural to ask how the competition between the United States and China threads through all of these domains and what that rivalry means for Finland.

The U.S.–China relationship is the central axis of contemporary geopolitics.

It is not only a military balance; it is a contest for technological preeminence, resource access, and normative leadership in the institutions that govern trade, finance, and data.

The fallout is felt everywhere.

Supply chains are being re‑routed to accommodate export controls on semiconductors and AI chips; rare‑earth markets are shifting under the weight of tariffs and licensing regimes; infrastructure finance has become strategic, with corridors and ports linked to resource flows and political influence.

For Finland, the first consequence is uncertainty.

Sanctions and tariffs can be implemented much faster than factories can adapt.  

If a key component is suddenly caught in an export ban, a production line that depends on it may stall.

If a mineral’s refining is concentrated in a single jurisdiction, a diplomatic spat can ripple into our industrial planning.

The second consequence is pressure.

As blocs harden, we will feel the pull of alignment—through NATO and the EU on the one hand, and through market realities on the other.

Navigating this requires clarity of principle and flexibility of method.

Our principles are straightforward: we stand within the EU and other likeminded democracies; we value open, interoperable technologies; and we believe in transparent, ethical governance of data and trade.

Our methods must be pragmatic.

We will friend‑shore where strategic risk is highest; we will diversify where concentration is dangerous; and we will seize opportunities to specialize in areas where Finland can be indispensable.

There are real opportunities in this rivalry.

The United States and the European Union should together be investing heavily in allied supply chains for critical minerals, advanced manufacturing, and strategic compute.

Finland, with its clean power, refining capability, and cryogenic heritage, can anchor segments of these chains.

We can host green metallurgy clusters that feed into European automotive and energy systems.

We can build data infrastructure designed for sovereign AI with robust privacy and security guarantees.

We can lead in quantum hardware and space‑based sensing, supplying technologies that allies need and trust.

And in the Arctic, our icebreakers and maritime expertise is in high-demand, as activity in the area is increasing.

To transform opportunity into durable advantage, we must align policy tools with industrial realities.

The first tool is stability.

Mining and refining projects have long timelines.

Investors need predictable permitting, clear fiscal terms, and credible community engagement.

Environmental standards must be rigorous and trusted, but they must also be timely and navigable so that good projects proceed.

The second tool is capability.

Upstream mining without downstream refining does not deliver autonomy.

We should build more allied refining capacity in Finland, under transparent governance, with traceability from mine to magnet and cathode.

EU based, strategic stockpiles of critical materials should be sized and rotated in a way that smooths shocks without distorting markets.

The third tool is infrastructure.

Our grid is a competitive advantage; we must keep it so with continued investment, maintaining flexibility to accommodate both heavy industry and large compute.

Where data center growth risks crowding out industrial value‑add, we should strive to tie projects to domestic R&D commitments and ensure that Finnish talent and companies benefit.

The fourth tool is science diplomacy.

Finland’s credibility rests on substance.

When we show up with quantum refrigerators, SAR constellations, and green power that actually works at scale, partners listen.

We should deepen cooperation with the United States and also within the EU on semiconductors, quantum, and space, forming consortia that align export controls and standards while cultivating markets that reward openness and security.

The fifth tool is resilience testing.

We must plan for coercion scenarios: sudden export bans on a crucial input; a shipping lane disruption; a cyber incident that targets data infrastructure.

Stress‑tests, tabletop exercises, and cross‑government coordination should convert theory into preparedness.

In fact, this is exactly with the Security of Supply team and the National Emergency Supply Agency that the ministry manages.

None of this is without risk.

Corporate alignment with state policy can raise reputational questions if not handled with integrity.

Long project cycles can be buffeted by political winds.

Global capital can reroute swiftly, and domestic politics must reconcile national interest with local concerns.

The answer is governance: environmental protection balanced with business needs, increases employment and that earns social license; community benefit agreements that are tangible and fair; bipartisan frameworks that survive electoral cycles; and transparency that keeps the public trust.

If we are clear about our goals and honest about our trade‑offs, the Finnish model—pragmatic, ethical, technologically sophisticated—can be our brand in a crowded world.

Allow me to close by returning to the theme of autonomy.

Strategic autonomy is not isolation.

It is the capacity to make our own choices, to absorb shocks without losing our footing, and to contribute to the common security and prosperity of our allies from a position of strength.

In practical terms, it means clean, reliable energy that powers our industry; it means critical minerals and refining that feed our factories and those of our partners; it means sovereign data and AI that we control and trust; it means quantum and space capabilities that give us insight and leverage; and it means ships that break ice so that trade does not freeze with the seasons.

Finland cannot control the tides of geopolitics, but we can set our sails with judgment and skill.

We can invest where science compounds; regulate where resilience demands; partner where values align; and compete where we can be world‑class.

If we do this—calmly, patiently, and ambitiously—then in a geoeconomic world of resource rivalries and technological races, Finland will be not merely a passenger carried by currents, but a navigator charting a confident course.

And this concludes my argument.

Thank you.

Vuosi 2025 oli Suomen taloudessa haastava. Alkuvuodesta syntyi maailmantaloudessa huomattavaa epävarmuutta, kun Yhdysvallat muutti merkittävästi tullipolitiikkaansa. Käänteitä on siitä lähtien ollut paljon ja joudumme edelleen varautumaan siihen, että geopoliittinen epävarmuus jatkuu.

Tässä toimintaympäristössä voi pitää kohtuullisen tuloksena sitä, että pk-yritysten suhdanneodotukset laskivat vain hieman viime syksystä ja päätyivät takaisin vuoden takaiselle tasolle. Toki Suomen talouden vahvemmalle kasvu-uralle pääsemistä toivomme varmasti kaikki. 

Yhdeksi yritysten tehokkuutta ja kilpailukykyä vahvistavaksi tekijäksi on noussut generatiivinen tekoäly. Tekoälyn käyttö yrityksissä yleistyy vauhdilla ja sen hyötyjen yritysten liiketoiminnassa arvioidaan olevan moninaiset. Odotukset ovat korkealla.

Tarkastellaan aluksi Suomen asemaa verrokkimaihin nähden yritysten tekoälyn käytössä. Tässä kansainvälisessä vertailussa ovat mukana vain yli 10 henkeä työllistävät yritykset.

Tuoreimpien EU-tilastojen mukaan suomalaisista yrityksistä lähes 40 % käytti tekoälyä viime vuonna. Se oli toiseksi eniten EU-maissa, vain Tanskassa yritykset käyttävät tekoälyä Suomea enemmän. Kasvu on ollut todella nopeaa, koska vuotta aiemmin Suomessa vain neljännes yrityksistä hyödynsi tekoälyä. Kun katsotaan EU-maiden keskiarvoa, jäi se kauas suomalaisten yritysten taakse, noin 20 %:n tuntumaan vuonna 2025. Näyttäisi siis siltä, että suomalaiset yritykset saattavat saada kilpailuetua kansainvälisillä markkinoilla tekoälyn käytön myötä.

Pk-yritysbarometrin mukaan lähes puolet yrityksistä kokee tekoälyn käytön yrityksen toiminnan kannalta relevanttina nyt tai seuraavan vuoden aikana. Viime vuonna vain joka kolmas pk-yritys koki näin.

Jonkin pitämistä relevanttina ei kuitenkaan välttämättä kerro siitä, että sitä käytetään. Tekoälyn käyttö pk-yrityksissä on kuitenkin selvästi yleistynyt. Säännöllisten ja satunnaisesti tekoälyä käyttävien yritysten osuus on jo kaksi kolmasosaa pk-yrityksistä. Tekoäly sovellusten laaja saatavuus ja helppokäyttöisyys ovat lisänneet käyttöä nopeasti.

Muutos on ollut todella nopeaa, sillä Pk-yritysbarometrin mukaan enää 30 prosenttia yrityksistä ei käytä lainkaan tekoälyä, kun vuotta aiemmin puolet pk-yrityksistä kertoi näin.

Kuten tiedämme, tekoäly taipuu monenlaisiin tehtäviin. Pk-yritysten yleisin tekoälyn käyttökohde on tiedonhaku ja ideointi. Yli 80 prosenttia tekoälyä käyttävistä pk-yrityksistä kertoo hyödyntävänsä sitä tiedonhakuun ja ideointiin.

Mutta tekoälyn todellinen voima näkyy siinä, että sen avulla voidaan analysoida yrityksen dataa kustannustehokkaasti. Datan, tiedon tai tekstin analysoinnissa barometrin vastaajista tekoälyä hyödynsi lähes puolet. Lähes jokaisessa pk‑yrityksessä on enemmän dataa kuin arvaammekaan. Sitä kertyy erilaisista liiketoiminnan alueilla. Yrityksillä on siis paremmat mahdollisuudet kuin koskaan tuntea asiakkaansa ja heidän tarpeensa.

Lähes puolet pk-yrityksistä pitää suurimpana hyötynä ajan vapautumista rutiinitehtävistä, mikä tehostaa yrityksen resurssien käyttöä ja lisää tuottavuutta. Lisäksi miltei kolmasosa pk-yrityksistä mainitsee tekoälyn vahvistavan päätöksenteon tietopohjaa, mikä nopeuttaa yrityksen päätöksentekoa.

Tuote- ja palvelukehityksen tehostumisen tekoälyn avulla näkee mahdollisuutena 20 % pk-yrityksistä. Toivon yritysten ottavan tekoälyä käyttöön tuote- ja palvelukehityksessä jatkossa entistä vahvemmin. Perinteisesti T&K-toiminta mielletään usein suurten yritysten toiminnaksi. Niiltä löytyvät tarvittavat resurssit, on kyse sitten T&K -osaajista, infrasta tai data-analyytikoista. Pk‑yritysten resurssit ovat vääjäämättä pienemmät, mutta tekoälyn avulla ne voivat parantaa kyvykkyyksiään. Tekoälyn hyödyntäminen tuote- ja palvelukehityksessä nopeuttaa innovaatioprosessia ja sitä kautta myös uudet tuotteet löytävät tiensä nopeammin markkinoille. Tämä voi olla merkittävää myös yrityksen kilpailukyvyn näkökulmasta. 

Suurimmaksi esteeksi tekoälyn käytölle koettiin yrityksissä tiedon tai osaamisen puute. Tästä kertoi hieman yli 40 prosenttia pk-yrityksistä. Osuus on laskenut hieman viime vuodesta, mutta se on edelleen yleisin tekoälyn käytön hidaste. Näyttää myös siltä, että huoli tietoturvan vaarantumisesta yleistyy. Pk-yrityksistä kolmannes kantaa siitä jo huolta barometrin mukaan.

Tutkimus ja kehittäminen sekä laajemmin osaaminen ja uusi tieto ovat keskeisiä yritysten innovaatioiden ja tuottavuuden osatekijöitä. Tätä tukeakseen hallitus investoi merkittävästi T&K-rahoitukseen aikana, jolloin kaikesta muusta säästetään.

Viime vuoden marraskuussa pääministerin johtamassa tutkimus- ja innovaationeuvostossa päätimme kansallisista TKI-politiikan ja -toiminnan strategisista valinnoista. Niillä vahvistetaan kestävää kasvua, talouden ja yhteiskunnan uudistumista ja samalla kokonaisturvallisuutta. Valinnat selkeyttävät eri hallinnonaloille ja toimijoille TKI-toiminnan kehittämisen ja suuntaamisen tarpeita.  

Valintojen avulla valtio pystyy edistämään strategisten teknologiatoimialojen kehitystä ja menestymistä entistä paremmin. Tekoäly sisältyy kaikkiin tutkimus- ja innovaationeuvoston strategisiin valintoihin, muun muassa datassa ja datapohjaisessa arvonluonnissa sekä murrosteknologioissa. Kannustankin pk-yrityksiä ennakkoluulottomaan innovointiin ja tekoälyn kokeiluun.

Erityisesti toivomme tuloksia siitä pitkäjänteisyydestä ja ennakoitavuudesta, jota olemme pystyneet TKI-järjestelmään tuomaan T&K -rahoituslailla ja strategisilla valinnoilla.Vakaus antaa yrityksille myös työrauhan suunnitella ja toteuttaa omia toimiaan.  

Valtaosa kilpaillusta T&K-rahoituksesta kohdistetaan Business Finlandin kautta yritysten pitkän aikavälin uudistumiskyvyn ja kasvun vahvistamiseen. Business Finlandin T&K-toiminnan rahoitus nousee noin 100 miljoonalla eurolla vuonna 2026 edellisvuoteen verrattuna. Tämä luo hyvät edellytykset yritysten T&K-toiminnan vahvistamiselle. 

Suurimpia yksittäisiä panostuksia viime vuosina tekoälyyn Suomessa ovat olleet LUMI-supertietokone ja tuleva LUMI-tekoälytehdas, joka yhdistää laskentatehon, datan ja osaamisen.

Aivan lopuksi haluan kiittää kaikkia niitä pk-yrityksiä, jotka ovat ehtineet kiireisessä arjessa vastata pk-barometrin kysymyksiin. Barometri tuottaa ministeriölle ja laajemmalle yleisölle tärkeää tietopohjaa yritysten liiketoiminnasta.

Arvoisat tekoälystä kiinnostuneet kuulijat,

Kirjailija Kurt Vonnegutin esikoisromaani oli vuonna 1952 julkaistu Sähköpiano (Player Piano ‒ America in the Coming Age of Electronics). Se on dystooppinen kuvaus koneiden hallitsemasta tulevaisuuden Amerikasta, jossa koneet ovat sekä vieneet ihmisiltä työt että tekevät näitä koskevia päätöksiä byrokraattisesti.

Kyse on satiirista, mutta kirjaa voi lähestyä myös nykypäivän näkökulmasta. Kirjan teemat ovat tunnistettavia nykylukijalle, mutta jos niitä silmäilee ennustuksina, moni asia on mennyt toisin.

Sähköpianossa tehtaat toimivat paljon vähemmällä työvoimalla kuin tänä päivänä, mutta palvelusektori melkein kumisee poissaolollaan. Yksi supertietokone pyörittää suurelta osin yhteiskuntaa, mutta on epäselvää, onko tekoälyä olemassa niin kuin me sen hahmotamme.

On muistettava, että kirja on kirjoitettu yli 70 vuotta sitten aikana, jolloin massatuotanto oli näyttänyt mahtinsa, mutta varsinainen automaatio oli vasta insinöörien ja tieteiskirjailijoiden mielikuvituksessa.

Ei ihmekään, jos kirjan sivuille maalattu tulevaisuudennäkymä on toispuoleinen. Jos vertaamme tätä nykyhetkeen ja tekoälyyn, niin näemmekö me tekoäly-yhteiskunnan tässä hetkessä, vuosien päässä vai vasta vuosikymmenten päässä? Olemmeko jo melko pitkällä, jos katsomme taaksepäin tekoälytutkimuksen vuosikymmenten pituista kehityskaarta ja internetin syntyä, vai pitäisikö todellinen ajanlasku aloittaa vasta ns. ”ChatGPT-hetkestä”, joka oli hieman yli kolme vuotta sitten?

Jos katsomme taaksepäin tuon kolme vuotta, vaikuttaa siltä, että generatiivisen tekoälyn hyödyntäminen tuottavasti on vaikeampaa kuin miltä se aluksi näytti. Toisaalta osin juuri tämän vuoksi meidän on helppo todeta, että olemme tekoälyn kehityksessä vasta alkuvaiheessa. Ja eteenpäin katsottaessa tekoälyn potentiaali ja merkitys näyttäytyy suurena.

Ehkä klisee pitää paikkansa: tekoälyn lyhyen aikavälin vaikutukset yliarvioidaan, mutta pitkän aikavälin vaikutukset aliarvioidaan. Tai että on tapana ajatella lineaarisesti ja siten aliarvioida eksponentiaalista kehityskulkua.

Uskon, että tekoälyn avulla Suomesta voidaan tehdä parempi maa. Oli miten oli, vaikuttaa selvältä, että tekoälyllä on perustavanlaatuinen vaikutus tänään ja tulevaisuudessa.

Työ- ja elinkeinoministeriö tekee osaltaan työtä sen eteen, että tekoälyn potentiaali saadaan mahdollisimman hyvin hyödyksi. Tähän liittyen haluan puhua erityisesti kolmesta kokonaisuudesta: tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnasta, tekoälyn kaupallistamisesta, ja sanasen sääntelystä.

Tutkijat ovat laajalti yksimielisiä siitä, että talouden ja tuottavuuden kasvu perustuu innovaatioihin ja yhteistyöhön. Tutkimus ja kehittäminen sekä laajemmin osaaminen ja uusi tieto ovat keskeisiä innovaatioiden ja tuottavuuden osatekijöitä. Pääministeri Petteri Orpon hallitus haastaakin Suomea rohkeuteen ja riskinottoon kannustamalla suomalaisia toimijoita tutkimus- ja kehittämistoiminnan kautta uusiin innovaatioihin, uudistumiseen ja kansainvälisille markkinoille. Tätä tukeakseen hallitus investoi merkittävästi T&K-rahoitukseen aikana, jolloin kaikesta muusta säästetään.

Hallituksen tämän vuoden valtion talousarvion esityksessä tutkimus- ja kehittämistoiminnan rahoitus (T&K-rahoitus) on yhteensä noin 3,2 miljardia euroa. Tämä tarkoittaa noin 255 miljoonan euron kasvua verrattuna vuodelle 2025 budjetoituun kokonaissummaan. Valtaosa kilpaillusta T&K-rahoituksesta kohdistetaan Business Finlandin kautta kasvuyrityksille niiden pitkän aikavälin kasvun ja uudistumiskyvyn vahvistamiseksi. Business Finlandin T&K-toimintaan kohdennettu valtuus nousee yli 100 miljoonalla eurolla. Myöntövaltuuden johdonmukaiset ja pitkäjänteiset lisäykset yritysten T&K-toimintaan luovat hyvät edellytykset uuden strategian onnistumiselle.

Viime vuonna hyväksytyn valtion T&K-rahoituksen käytön monivuotisen suunnitelman mukaisesti T&K-rahoitusta on kohdennettu tunnistettuihin aukkokohtiin: yritysten T&K-toimintaan, yritysten ja tutkimusorganisaatioiden yhteistyöhön, osaamiseen, tutkimusinfrastruktuureihin sekä eurooppalaiseen ja kansainväliseen yhteistyöhön. Meidän ei pidä ottaa kaikkea irti pelkästään näistä euroista, vaan erityisesti siitä pitkäjänteisyydestä ja ennakoitavuudesta, jota olemme pystyneet TKI-järjestelmään tuomaan.

Konkreettisia julkisvetoisia ilmentymiä houkuttelevuudesta, jota olemme pystyneet luomaan, ovat mm. LUMI-supertietokone ja tuleva LUMI-tekoälytehdas, joka yhdistää laskentatehon, datan ja osaamisen, sekä viime vuonna perustettu Suomen ELLIS-instituutti, joka on eurooppalaisen ELLIS-tekoälytutkimusverkoston toinen instituutti.

9. päivä tammikuuta pääministerin johtama tutkimus- ja innovaationeuvosto linjasi kansallisista TKI-politiikan ja -toiminnan strategisista valinnoista. Niillä vahvistetaan kestävää kasvua, talouden ja yhteiskunnan uudistumista ja samalla kokonaisturvallisuutta. Valinnat selkeyttävät eri hallinnonaloille ja toimijoille TKI-toiminnan kehittämisen ja suuntaamisen tarpeita. Tarkoitus on vahvistaa kansallista TKI-politiikkaa ja viestiä Suomen painopisteistä myös aiempaa vahvemmin kansainvälisille kumppaneille. 

Tekoäly on läsnä kaikissa näistä strategisista valinnoista, mm. datassa ja datapohjaisessa arvonluonnissa sekä murrosteknologioissa. Valintojen avulla valtio pystyy edistämään strategisten teknologiatoimialojen kehitystä ja menestymistä. Menestyminen huippualoilla luo Suomelle lisäarvoa, kasvua ja kilpailukykyä, ja se on pääsylippu strategiseen yhteistyöhön muiden teknologisten huippumaiden kanssa. Kohdentamalla valtion TKI-toimijoiden panoksia yhteisiin strategisiin valintoihin valtio vivuttaa panosten tuottavuutta ja samalla mahdollistaa yrityksille valintojen huomioimisen omassa toiminnassaan.

Pidän tärkeänä, että kunnianhimoisesti lähdemme yhdessä viemään näitä valintoja eteenpäin poikkihallinnollisessa yhteistyössä yhdessä sidosryhmien kanssa. Emme onnistu vain valtion toimenpiteillä ja rahoituksella vaan on välttämätöntä, että saamme yritykset ja yksityisen sektorin investoimaan T&K-toimintaan.

Vaikka yritykset ovat julkisestikin sitoutuneet T&K-toimintansa lisäämiseen vastineena valtion T&K-rahoituksen kasvuun, on tutkimus- ja kehittämistoimintaa tekevien yritysten joukko kaikenkokoisissa yrityksissä edelleen kapea ja keskittyy tietyille aloille. T&K-rahoituksen avulla pyrimme edistämään houkuttelevaa toimintaympäristöä, jossa niin kotimaisten kuin ulkomaisten yritysten investoinnit kasvavat, tutkimusorganisaatioiden ja yritysten yhteistyö kukoistaa ja laadukkaalla, kunnianhimoisella tutkimuksella luomme vahvan pohjan tulevaisuuden osaamiselle.

Pelkkä T&K-rahoituksen lisääminen ei tietenkään riitä. Uusien ratkaisujen kaupallistaminen ja skaalautuminen globaaliksi liiketoiminnaksi on välttämätöntä.

Maailmaa nopeasti muuttavien teknologioiden yhteinen piirre on niiden nopea skaalautuvuus. Yhtenä haasteena on uusien teknologioiden saaminen laajamittaiseen kaupalliseen käyttöön. Kansallisilla vahvuusalueillamme onkin panostettava määrätietoisesti siihen, että saadaan aiempaa tehokkaammin ja nopeammin synnytettyä kansainvälisesti kilpailukykyistä liiketoimintaa.

Kaupallistamisessa onnistuaksemme vahvistamme TEM:n hallinnonalan yhtiöiden ja virastojen – Business Finlandin, Tesin, Finnveran, VTT:n, Geologian tutkimuskeskuksen ja Lääkekehityskeskuksen sekä elinvoimakeskusten – yhteistyötä elinkeinojen uudistamisen ja kestävän kasvun aikaansaamiseksi. Tavoittelemme start up- ja kasvuyritysten kasvamista globaaleiksi alansa menestyjiksi, maailman top kolmoseen.

Tesi eli Suomen Teollisuussijoitus Oy on viime aikoina tehnyt uusitun strategiansa mukaisesti sijoituksia, jotka kohdistuvat myös tekoälyyn. Marraskuussa Nokia ja NestAI julkistivat strategisen kumppanuuden ja Nokia ja Tesi kertoivat sijoittavansa yhdessä NestAI:hin 100 miljoonaa euroa fyysisen tekoälyn kehityksen vauhdittamiseksi.

NestAI on yksi Euroopan nopeimmin kasvavista fyysisen tekoälyn laboratorioista, ja se kehittää uuden sukupolven tekoälyä miehittämättömiin ajoneuvoihin, autonomisiin operaatioihin sekä johtamis- ja ohjausjärjestelmiin (C2) logistiikan, tarkastuksen, valvonnan, turvallisuuden ja puolustuksen aloilla.

Syyskuussa Tesi teki ensisijoituksensa suomalaiseen AI-pilvipalveluyritys Verdaan, joka julkisti 55 miljoonan euron rahoituskierroksen. Tekoälypohjaisten sovelluksien vaatima laskentakapasiteetti on kasvanut vauhdilla viime vuosina, ja sen räjähdysmäisen kasvun odotetaan jatkuvan vielä vuosia tulevaisuuteen. Verda, joka tunnettiin aiemmin nimellä DataCrunch, kehittää ja tarjoaa grafiikkapiireihin perustuvaa GPU-pilvipalvelua, jolla kehitetään, koulutetaan ja suoritetaan tekoälymalleja.

Työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalan toimijat kohdistavat yhteistä tekemistään aikaisempaa systemaattisemmin valikoiduille strategisille alueille – toimialoille, osaamiskeskittymiin ja kasvualoille. Nämä sisältävät valmistavan teollisuuden, korkean jalostusarvon skaalautuvat palvelut, datan ja aineettoman arvonluonnin sekä puhtaan ja digitaalisen siirtymän.

Strategisia alueita on laaja joukko. Niihin sisältyvät murrokselliset teknologiat, kuten tekoäly.

Lopuksi haluaisin sanoa sanasen sääntelystä.

Suomen EU-ennakkovaikuttamisen yksi painopiste on sääntelyn yksinkertaistaminen ja toimeenpanon tehostaminen. Lainsäädännön yksinkertaistaminen vahvistaa EU:n strategista kilpailukykyä. Euroopan komissio pyrkiikin vähentämään yritysten hallinnollista taakkaa 25 prosentilla ja pk-yrityksille 35 prosentilla toimikautensa loppuun mennessä.

Suomen tavoitteena on selkeämpi ja vähäisempi EU-sääntely. Suomi tukee komission tavoitteita sääntelyn yksinkertaistamiseksi ja hallinnollisen taakan vähentämiseksi.

Komissio on antanut sarjan eri hallinnonalojen lainsäädäntöehdotuksia, joilla EU-sääntelyä yksinkertaistetaan ja hallinnollista taakka kevennetään. Lainsäädäntöehdotuksia kutsutaan niin sanotuiksi omnibus-paketeiksi.

Marraskuussa annettiin omnibus-ehdotukset digi- ja tekoälylainsäädännöstä. Lisäksi komissio suunnittelee uutta ehdotusta, ns. Digital Fitness Check eli digitaalinen toimivuustarkastelu. Siinä on tarkoitus tarkastella eri sääntöjen vuorovaikutusta ja niiden kumulatiivisia vaikutuksia yrityksiin. Komissiolla on auki tähän tulevaan ehdotukseen liittyen kuuleminen maaliskuun 11. päivään saakka.

Katsomme, että komission omnibus-ehdotukset pääosin voivat yhdenmukaistaa sääntelyä, edistää digitalisaatiota ja keventää hallinnollista EU-sääntelystä koituvaa taakkaa erityisesti yrityksille. Samanaikaisesti on tärkeää pyrkiä löytämään vielä lisää tällaisia ehdotuksia ja keinoja. Sääntely-ympäristö on tekoälyynkin liittyen yrityksille niin monimutkainen ja vaativa, että sitä pitää yksinkertaistaa ja vaatimuksia keventää.

Kuten alussa sanoin, tekoälyn vaikutukset kasvavat koko ajan ja on syytä olettaa, että tekoäly tulee muokkaamaan suomalaista yhteiskuntaa perustavanlaatuisesti, kuten se tulee muokkaamaan koko maailmaa. Mutta ensisijassa voimme varautua tähän muutokseen olemalla mukana toteuttamassa sitä ja siitä hyödyt keräten. Sääntely on vain yksi työkalu työkalupakissamme.

Alussa viittasin Kurt Vonnegutin Sähköpiano-romaaniin. Tänä päivänä voidaan kyllä todeta, että todellisuus on tarua ihmeellisempää.

Tarvitsemme tulevaisuudessakin satiiria ja hyvää kirjallisuutta, ja tämä tapahtuu yhteiskunnassa, jossa tekoälyllä on yhä suurempi rooli.

On vaativaa mutta myös kiinnostavaa elää tällaisena muutosaikana. Suomella on osaamisen, kehittyvien yritysten ja koko uudistuvan yhteiskuntamme kautta kaikki mahdollisuudet olla voittaja myös tekoälyn aikakaudella, aivan kuten olemme menestyneet ja voittaneet vaikeuksia myös edellisinä vuosikymmeninä.

Toivotan kaikille antoisaa ja hyödyllistä teemapäivää. Kiitos.

Elinkeinoministerinä allekirjoitin toissa viikolla Ice Pact -yhteislausuman Washingtonissa Yhdysvaltain kansallisesta turvallisuudesta vastaavan ministeri Kristi Noemin ja Kanadan Yhdysvaltain suurlähettiläs Kristen Hillmanin kanssa. Asiakirja vahvistaa jäänmurtajayhteistyötä maidemme välillä.

Rannikkovartioston päämajassa järjestetyssä tilaisuudessa painotettiin vapaata ja turvallista merenkulkua arktisilla alueilla. Muuttunut turvallisuuspoliittinen tilanne ja kasvava meriliikenne korostavat arktisen alueen merkitystä.

Yhdysvallat tarvitsee suorituskykyisen jäänmurtajalaivaston, mutta tällä hetkellä maalla on vain muutama jäänmurtaja, ja alan osaaminen on kuihtunut viime vuosikymmenten aikana. Halpatuotantomaat ovat vallanneet tankkeri- ja rahtialusmarkkinat ja siten hinnoillaan ajaneet monet läntiset telakkayhtiöt sulkemaan ovensa.

Suomella sen sijaan on ainutlaatuista jäänmurtajaosaamista ja maailman johtavia alan yrityksiä. Suurin osa maailmassa toimivista jäänmurtajista on suunniteltu ja rakennettu Suomessa.

Suomessa on useita telakoita, jotka pystyvät rakentamaan jäänmurtajia. Meillä on lisäksi alan suunnitteluosaamista sekä ainutlaatuista jää- ja arktista tutkimusta. Suomen laajempi meriteollisuus, etenkin alan laaja alihankintaverkosto, tukee sekä jäänmurtajien, risteilyalusten että muiden merialusten valmistusta.

Laivanrakennusteollisuus on vuosikymmenten saatossa kehittynyt paikallisesta käsityöstä huipputeknologian alaksi, jolla on nyt globaalia kysyntää.

Tänä päivänä Suomen laivanrakennusteollisuus on keskittynyt muutamalle suurelle telakalle: Meyer Turku, Rauman telakka ja Helsinki Shipyard. Ne rakentavat maailman suurimpia ja teknisesti edistyneimpiä aluksia, mutta niiden menestys ei olisi mahdollista ilman laajaa ja osaavaa alihankintaverkostoa. Verkosto kattaa koko Suomen, ja siihen kuuluu noin 1200 yritystä, joista monet ovat erikoistuneet juuri meriteollisuuden tarpeisiin. Suomen meriteollisuus työllistää yli 30 000 ammattilaista, ja sen vuosittainen liikevaihto on noin 12 miljardia euroa.

Yhdysvalloista tuleva jäänmurtajatilaus tuo Suomeen neljän aluksen valmistuksen. Seitsemän alusta on suunniteltu rakennettaviksi Yhdysvalloissa, mikä sekin tarjoaa merkittäviä mahdollisuuksia suomalaisille toimijoille. Usean aluksen rakentaminen vahvistaa Suomen jäänmurtajaosaamista ja vie Suomen meriteollisuutta eteenpäin.

Suomessa osaaminen on juurrutettu useille telakoille ja alihankintaverkosto satoihin yrityksiin. Sen siirtäminen esimerkiksi yksittäisen koulutusohjelman tai yrityskaupan kautta ulkomaille ei edes ole mahdollista.

Viimeisimpiä osoituksia alan menestyksestä on jäänmurtajien lisäksi Turun telakan saama Icon 5 -risteilyaluksen tilaus ja tulevia aluksia koskeva aiesopimus, joka ulottuu pitkälle 2030-luvulle.

Laivanrakennusteollisuus on hyvä esimerkki siitä, miten perinteinen teollisuus voi uudistua ja menestyä globaalissa kilpailussa nykypäivänä.

Tulevaisuudessa ala ei ainoastaan säilytä asemaansa – se kasvaa ja kehittyy vastaten kasvaviin tarpeisiin. Lisäksi yhteistyö avaa mahdollisuuksia laajemmin eri turvallisuuskriittisillä teollisuusaloilla. Tällaisia ovat puolustusteollisuuden lisäksi muun muassa kriittiset mineraalit, väestönsuojat sekä erilaiset huipputeknologiat.

Nyt on hyvää myötätuulta. Se kannattaa hyödyntää.

(Mielipidekirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 30.11.2025.)

Laivanrakennusteollisuus on vuosikymmenten saatossa kehittynyt paikallisesta käsityöstä globaaliksi huipputeknologian alaksi.

Laivanrakennus ei ollut vain teollisuutta ‒ se oli osa kansallista identiteettiä. Telakat työllistivät tuhansia, ja niissä kehitettiin teknologioita, jotka loivat perustan nykyiselle meriteollisuudelle. Suomi nousi vähitellen yhdeksi maailman johtavista erikoisalusten rakentajista erityisesti risteilyalusten, jäänmurtajien ja tutkimusalusten saralla.

Tänä päivänä Suomen laivanrakennus on keskittynyt muutamalle suurelle telakalle: Meyer Turku, Rauman telakka ja Helsinki Shipyard. Nämä telakat rakentavat maailman suurimpia ja teknisesti edistyneimpiä aluksia, mutta niiden menestys ei olisi mahdollista ilman laajaa ja osaavaa alihankintaverkostoa. Verkosto kattaa koko Suomen, ja siihen kuuluu noin 1 200 yritystä, joista monet ovat erikoistuneet juuri meriteollisuuden tarpeisiin. Tampereella toimii myös alan merkittäviä yrityksiä, kuten Koja Oy ja Comatec Oy.

Alihankintaverkostoon hajautettu moninainen huippuosaaminen juurruttaa meriteollisuusosaamisen syvästi Suomeen. Sen siirtäminen esimerkiksi yksittäisen yrityskaupan kautta ulkomaille ei ole mahdollista.

Suomen laivanrakennusteollisuus on esimerkki siitä, miten perinteinen teollisuus voi uudistua ja menestyä globaalissa kilpailussa.

Suomen meriteollisuusala työllistää nyt noin 30 500 henkilöä, ja sen vuosittainen liikevaihto on noin 12 miljardia euroa. Laivanrakennuksen tulevaisuus näyttää valoisalta.

Viimeisimpiä osoituksia alan menestyksestä on Turun telakan saama loistoristeilijän tilaus ja tulevia aluksia koskeva aiesopimus, joka ulottuu pitkälle 2030-luvulle. Toinen esimerkki on äskettäin Yhdysvaltojen kanssa saavutettu yhteisymmärrys 11 jäänmurtajan tilauksesta. Neljä ensimmäistä rakennetaan Suomessa. Seitsemän seuraavaa rakennetaan Yhdysvalloissa, ja suomalaisilla alihankkijoilla on loistavat mahdollisuudet olla mukana myös näiden rakentamisessa.

Tulevaisuudessa ala ei ainoastaan säilytä asemaansa – se kasvaa ja kehittyy vastaten maailmanlaajuisiin tarpeisiin sekä vahvistaa rooliaan osana kansallista identiteettiämme.

(Kolumni on julkaistu Tamperelaisessa 15.10.2025.)

Myllerrys kansainvälisillä markkinoilla avaa uusia mahdollisuuksia. Suomen teknologiapolitiikkaan on kuitenkin otettava strategisempi ote, joka vastaa paremmin ajan haasteisiin.

Maamme kilpailukyvyn ja hyvinvoinnin turvaamiseksi talouskasvun edellytyksiä on parannettava kaikin tavoin. Finanssikriisistä saakka jatkuneesta talouden ison kuvan takkuamisesta ja heikosta vireestä on päästävä ulos ja eteenpäin.

Teen seuraavassa joitain nostoja osa-alueista, joihin tulen kiinnittämään erityistä huomiota ministeritaipaleen alkuvaiheilla.

Yritysrahoitusta – aivan tavallisen suomalaisen pienyrittäjän yrityksen rahoituksen edellytyksiä ja olosuhteita – on parannettava. Työsarkaa riittää, oli kyseessä sitten tavallinen yrittäjyys, korkean teknologian startup-yritys tai vaikkapa maatalousyritys. Myös yritystukia on käytävä kriittisesti läpi siten, että niistä syntyy Suomelle paremmin aitoa lisäarvoa.

Yrittäjyydessä on myös muita varsin akuutteja ongelmia, jotka on ratkottava kasvun syntymiseksi. Esimerkiksi keskeneräistä positiivista luottorekisteriä on käytetty vastoin Finanssivalvonnan ohjeita tavalla, joka on vaikeuttanut pienyrittäjien lainansaantia. Rahoitusmarkkinoista vastaavana ministerinä asiaintilan korjaaminen tältä puolen kuuluu itselleni. Myös YEL-järjestelmän korjaaminen on välttämätöntä.

Toisena kokonaisuutena nostan esiin markkinat. Kotimarkkinoiden elinvoimaa on vahvistettava. Lisäksi meidän pitää vielä voimallisemmin hakea ulkomaankauppaa kasvavilta kohdemarkkinoilta, olivat ne sitten perinteisiä markkinoita, joilla on huomattavia kasvunäkymiä, tai uusia markkinoita, esimerkiksi biotaloudessa, puolustusteollisuudessa ja kriittisillä teknologia-aloilla.

Annan esimerkin. Matkustin osana tasavallan presidentin delegaatiota valtiovierailulle Japaniin kesäkuussa juuri ennen ministerivalaa. Japanilla on kolme uhkaa: Pohjois-Korea, mahdollinen uhka Kiinasta sekä mahdollinen uhka Venäjältä. Maassa asuu lähes 130 miljoonaa ihmistä, eikä väestönsuojia ole käytännössä laajamittaisesti. Suomi yrityksineen puolestaan on väestönsuojelun ja sen rakentamisen edelläkävijä maailmassa.

Esimerkkejä on lukuisia muitakin. Kansainvälisen myllerryksen keskellä meidän on pohdittava, mitä maailmalla tarvitaan ja miten Suomi pystyy näihin tarpeisiin vastamaan. Meillä on monia kyvykkyyksiä juuri oikeilla aloilla, mutta näistä kärjistä on saatava leveämpiä menestystarinoita.

Kolmantena nostan teknologiakehityksen, josta on tullut yhä nopeampaa, monialaisempaa, vaikeampaa ja myös politisoituneempaa. Meidän on vahvistettava otettamme teknologiapolitiikassa, etteivät mahdollisuutemme kaadu ainakaan huonoon koordinaatioon. Hyvä esimerkki on strategisemman otteen tarve suhteessa datakeskuksiin. On monta kysymystä energiasta turvallisuusnäkökohtiin, jotka pitää ottaa investoinneissa systemaattisemmin huomioon.

Lopuksi haluan mainita huoltovarmuuden ja energiaturpeen. Maassamme on aivan viime aikoina tapahtunut muutama herätys. Nato-jäsenyys oli niistä yksi, toinen Ottawan jalkaväkimiinat kieltävästä sopimuksesta irtautuminen. Ajattelen, että turve voi olla seuraava asia, jonka tarpeeseen yhtäkkiä havahdumme.

(Mielipidekirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 13.7.2025.)

Hallituskauden ja erityisesti kuluneen kevään mittaan lukuisilla paikkakunnilla on saatu tietoja uusista kaavailluista datakeskusinvestoinneista.

Datakeskuksia tarvitaan datanhallinnassa osana modernia yhteiskuntaa. Tätä kaikkea vauhdittaa tekoälyn kiihtyvä käyttöönotto. Sitä paremmalla syyllä asiaa on punnittava huolella, ja kuten julkisuudessa on käyty keskustelua, asiaan liittyy monia näkökulmia.

Energiajärjestelmä on keskeinen tekijä. Datakeskukset ovat melkoisia sähkösyöppöjä, ja monet tulevat Suomeen erityisesti edullisen sähkön vuoksi. Energiajärjestelmämme on kuitenkin monimutkainen kokonaisuus, joka vaatii massiivisia investointeja, ja liityntäkapasiteetti on rajallinen. Kohtuuhintaisen sähkön saanti muulle teollisuudelle ja kotitalouksille on keskeinen kysymys.

Esimerkiksi Ruotsissa asenteet ovat muuttuneet huomattavasti kriittisemmiksi vuosien aikana. Halvan, verotuetun sähkön on kritisoitu johtavan löysyyteen myös energiatehokkuudessa.

Vaikka investoinnin rakentamisvaiheessa on myönteisiä kertavaikutuksia, kylkeen olisi saatava paljon muutakin luomaan aitoa lisäarvoa ja kilpailukykyä Suomen datataloudelle ja siten laajemmin yhteiskunnalle.

Tekoäly ja suurteholaskenta ovat tulevaisuuden työkaluja. Kajaanin uusi eurooppalainen LUMI AI -tekoälytehdas on maailmanluokkaa.

Kun toimitaan Suomen maaperällä, toiminnan hallinnoija ja käyttötarkoitus kiinnostavat. Toimintaan voi ylipäänsä sisältyä tietoturvan ohella eettisiä kysymyksiä.

Kasvava datatalouden ala tarvitsee oman tiekarttansa, jota valtioneuvosto alkaa valmistella. Siinä turvallisuustekijöiden ohella selvitettäisiin esimerkiksi, miten massiivinen sähkönkulutus voi vaikuttaa pidemmän päälle energiamarkkinoihin, sen infrainvestointeihin ja lopulta sähkön hintoihin Suomessa.

Hankkeita olisi hyvä seuloa järjestelmällisesti mieluiten mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja samalla pitää investointihankkeiden iso kuva mielessä.

(Kolumni on julkaistu Tamperelaisessa 11.6.2025.)