Kuntaliiton ja FCG:n tilaisuus Vantaalla 8.10.2026
Kiitos, Timo, avauksesta. On hienoa olla täällä, sillä juuri teidän työnne vaikuttaa keskeisesti siihen, syntyykö Suomeen kasvua.
Arvoisat kuntajohtajat, elinvoimajohtajat, koulutuksen johtajat ja luottamushenkilöt, hyvät kuulijat,
Aloitetaan Vieremän valtuustosalista vuonna 1970.
Pöydällä oli paikallisen metsäkoneyrittäjän tarjous. Einari Vidgrén perustaisi kuntaan metsäkonetehtaan, jos kunta rakentaisi hallin ja vuokraisi sen hänelle. Einari oli pienviljelijän poika, joka oli mennyt savotalle pokasahan kanssa neljätoistavuotiaana. Kun koneet eivät kestäneet, hän rakensi kylän pajassa romuosista oman kuormatraktorin ja antoi sille nimen kylällä juoksennelleen koiran mukaan: Ponsse.
Tänään Ponssen koneita käytetään puun korjuussa lähes neljässäkymmenessä maassa, ja koneet valmistetaan yhä Vieremällä. Ponssen harvesteri tunnistaa laserkeilaimella ympäröivät puut, mikä on Maanmittauslaitoksen Paikkatietokeskuksen ja Ponssen yhteisen tutkimus- ja kehityshankkeen tulosta.
Kerron tämän tarinan, koska siinä on kaksi käsitettä, joiden kautta haluan antaa vastauksen Kuntaliiton kysymykseen: mitä hallitus on elinkeinopolitiikassa tavoitellut, mitä on saatu aikaan ja mitä on edessä.
Ensimmäinen on valmius. Kyky riippuu kaavoituksesta, tonttitarjonnasta, sähköliittymistä, osaajista, koulutusmahdollisuuksista ja asunnoista. Vuonna 1970 Vieremän valmius oli yksi halli. Valmiuden mittari on se, kuinka nopeasti kunta pystyy ottamaan vastaan investoinnin ja kuinka sujuvasti eri osa-alueet täydentävät toisiaan. Kun Einari tarvitsi vuonna 1971 tehtaalleen insinöörin, hän laittoi ilmoituksen Helsingin Sanomiin, ja Jouko ja Maritta Kelppe matkustivat 600 kilometriä Vieremälle työhaastatteluun. Valmiuden pullonkaula oli jo silloin ihmiset.
Toinen on vallihauta. Englanninkielisessä keskustelussa puhutaan teknologisesta vallihaudasta, technology moat. Sillä tarkoitan jotakin, mitä teillä on ja mitä muut tarvitsevat – niin hyvin hallittua ja kysyttyä, ettei sitä saa muualta. Vieremän vallihauta ei ollut halli. Se oli metsäkoneosaaminen, joka syntyi savotalla ja jalostui tehtaassa ja hallissa.
Mikä tekee vallihaudasta pysyvän?
Kolme asiaa.
Ensinnäkin osaaminen, joka kumuloituu: Ponssen harvesteri on puolen vuosisadan oppimisen tulos.
Toiseksi verkosto: tehtaan ympärille syntyy toimittajia, jotka osaavat, mitä tehdas tarvitsee, eikä sellaista verkostoa helposti siirretä toiseen kuntaan tai maahan.
Ja kolmanneksi luottamus: asiakas, joka on kerran saanut laadukkaan ja toimitusvarman tuotteen, ei helpolla vaihda toimittajaa. Kaikkien kolmen rakentaminen vie vuosia, ja juuri siksi niitä on vaikea kopioida.
Valmius ja vallihauta voivat olla osin myös jännitteessä keskenään. Valmius on välttämätöntä, mutta sen voi kopioida. Jokainen kunta voi kaavoittaa teollisuustontin ja tarjota sitä edullisesti. Jos kaikki kilpailevat pelkällä valmiudella, kilpailu valuu hintaan, ja investointi siirtyy sinne, missä se on tänään halvinta. Vallihautaa taas ei rakenneta tekemällä kaikkea, vaan tekemällä joitakin asioita paremmin kuin kukaan muu. Se vaatii valintoja, ja valinta on aina riski.
Ja silti ne liittyvät toisiinsa tavalla, joka on kunnalle ratkaiseva. Vieremällä kunta tarjosi valmiuden, ja yrittäjä rakensi ajan myötä vallihaudan. Kun vallihauta kasvoi, se toi kunnalle jotain, mitä mikään tonttialennus ei olisi tuonut: kumppaniyritysten kylän tehtaan viereen, osaajia ja aseman, jota ei menetetä seuraavassa kilpailutuksessa. Ylen mukaan Vieremä on saanut yhteisöveroa suhteessa yli kaksi kertaa kuntien keskiarvon verran.
Sama asetelma toistuu tänään toisessa mittakaavassa. Tampereen kaupunki käynnisti viime viikolla Tech Hub Finlandin, jota rahoitetaan osin Euroopan aluekehitysrahastosta ja jota operoi kansainvälinen yhdysvaltalainen kiihdyttämö Plug and Play. Kaupunki tarjoaa valmiuden: alustan, verkostot ja pääsyn ankkuriyrityksiin ja kansainvälisiin verkostoihin. Vallihaudan rakentavat yritykset, jotka tuovat alustalle teollista tekoälyä, edistynyttä valmistusta ja kaksikäyttöteknologiaa. Kunta voi valita, mihin vahvuuteen se keskittää valmiutensa. Tampereella on monia vahvuuksia ja yhtenä suurena teollinen tekoäly ja edistynyt valmistus.
Sama logiikka toimii kansallisella tasolla. Huhtikuussa allekirjoitin Washingtonissa Suomen liittymisen Pax Silica -yhteistyöhön, joka kokoaa liittolaisia turvaamaan kriittisten teknologioiden toimitusketjuja. Siihen pöytään ei pääse pelkällä tarpeella. Suomi pääsi mukaan, koska meillä on kriittisiä mineraaleja ja niiden jalostusosaamista, Euroopan puhtainta sähköä, osaamista satelliittiteknologiassa ja kvanttilaskennassa sekä vakaa toimintaympäristö.
Tuo toiminta tapahtuu lopulta kunnissa. Keliberin hanke on Euroopan ensimmäinen rakenteilla oleva litiumhanke: litium louhitaan Kaustisella ja jalostetaan Kokkolassa. Sotkamossa valmistetaan akkukemikaaleja, Harjavallassa kierrätetään akkumateriaaleja ja Sodankylässä kehitetään Sakatin kaivoshanketta. Kun Suomi pääsee Pax Silican kaltaiseen pöytään, se tuo sinne sen, mitä näissä kunnissa tehdään.
Kun Saksan puolustusvoimat tilasi viime joulukuussa ICEYEn ja Rheinmetallin yhteisyritykseltä tutkasatelliittipalvelun noin 1,7 miljardilla eurolla, kyse ei ollut vain liiketoiminnasta Espoossa. Satelliiteissa, optisissa sovelluksissa ja kvanttikryogeniikassa olemme maailman kärkeä, ja siksi Suomea kuunnellaan, kun päätetään, kenen kanssa kriittisiä toimitusketjuja rakennetaan.
Samaan aikaan kilpailu on koventunut. Yhdysvallat on palannut vahvaan teollisuuspolitiikkaan, ja Kiina on rakentanut teollisuutensa mittakaavalla, jota Euroopassa ei ole nähty. Kiinan telakat saivat alkuvuonna noin 70 prosenttia maailman laivatilauksista, ja Jangtsen suistossa komponenttitoimittaja, robottivalmistaja ja tehdas ovat parin tunnin ajomatkan päässä toisistaan. Kilpailu ei siis käy yksittäisten tuotteiden vaan kokonaisten verkostojen välillä. Ja verkostot ovat aina jossakin. Ne ovat kunnissa.
Hyvät kuulijat,
missä Suomi sitten on nyt?
Sekä valtion että kunnan on osaltaan valittava, mihin vahvuuksiin valmius keskitetään.
Tämä työnjako ei ole uusi. Kun seitsemäntoista osuusmeijeriä perusti Valion vuonna 1905, taustalla oli vuonna 1901 säädetty osuustoimintalaki, jonka Pellervo-Seura oli ajanut läpi. Laki antoi talonpojille oikeudellisen muodon omistaa yhdessä, ja jo vuonna 1902 perustettiin osuuskassojen keskusrahoituslaitos. Valtio rakensi valmiuden. Vallihaudan eli laadun ja oman vientikanavan rakensivat meijerit.
Otetaan tarkasteluun investoinnit. Suomeen on suunniteltu satojen miljardien eurojen arvosta investointeja: osa niistä on suunnitteilla, osa päätetty, osa rakenteilla mutta vain murto-osa niistä edennyt investointipäätökseen. Ero suunnitelman ja päätöksen välillä ratkeaa valmiudessa: luvassa, liittymässä, kaavassa ja osaajissa. Siksi valmius on hallituksen elinkeinopolitiikan ydin.
Valmiudessa tärkein yksittäinen tekijä on luvitus. Investoijalle lupa on aikataulu, ja hidas oikea päätös on käytännössä väärä päätös. Tämän vuoden alussa aloitti Lupa- ja valvontavirasto, joka käsittelee keskeiset ympäristöluvat yhden luukun periaatteella, ja ELY-keskusten tilalle tulivat elinvoimakeskukset. EU:n strategisen aseman saaneet raaka-ainehankkeet, kuten Keliber, saavat sitovat enimmäismääräajat ja etusijan lupien ja valitusten käsittelyssä.
Se ei riitä. Lupajärjestelmämme on rakennettu arvioimaan ennen kaikkea hankkeen haittoja. Hankkeen hyödyt – työpaikat, verotulot, huoltovarmuus ja aluetalous – jäävät punninnassa usein sivuosaan. Siksi haluaisin saada aikaan nk. sallittavuusharkinnan: kansallisesti merkittävän hankkeen yhteiskunnallinen merkitys punnittaisiin kokonaisuutena ennen yksityiskohtaista lupakäsittelyä. Pidemmällä aikavälillä tavoitteena on malli, jossa hankkeen kokonaishyöty arvioidaan järjestelmällisesti haittojen rinnalla. Uudistus ulottuisi yli hallituskausien, ja se onnistuu vain, jos suunta ei vaihdu vaalien välissä.
Luvituksen toinen puoli on teidän käsissänne. Kaavan valmistumista ei ratkaise yksin kunta, sillä lausunnot ja valitukset vievät oman aikansa. Mutta se, käynnistyykö kaava ajoissa ja onko se valmis ennen kuin investoija soittaa, on kunnan päätös. Investoija ei valitse vain Suomea, vaan alueen ja kunnan.
Valmiutta on myös sähkö, ja siinä Suomen lähtöasema on poikkeuksellinen. Vuonna 2025 sähkö oli Suomessa Euroopan edullisimpia, ja siitä noin 95 prosenttia oli puhdasta. Sähköverkko rakennetaan kaavoissa, voimalinjojen maastokäytävissä ja sähköasemien tonteilla. Liittymisjonon pituus on kilpailukykytekijä.
Valmiuden yksi pullonkaula on kuitenkin sama kuin Vieremällä vuonna 1971: ihmiset. Konepaja ei kysy ensimmäisenä diplomi-insinööriä vaan koneistajaa, hitsaajaa ja automaatioasentajaa. Muutama vuosi sitten Ponssekin perusti tuotekehitysyksikön Tampereelle, koska tarvittavaa työvoimaa ei löytynyt kotiseudulta. Jos maailmanluokan yritys ei löydä osaajia kotikunnastaan, se ei ole pelkästään yrityksen ongelma vaan meidän yhteinen ongelmamme.
Tähän vastaa osaltaan työllisyyspalvelujen uudistus. Yrityspalvelut, koulutus ja työvoimapalvelut ovat samassa pöydässä. Kunnat kantavat nyt kasvavan osan pitkittyneen työttömyyden kustannuksista. Malli rakennettiin niin, että onnistuminen työllistämisessä näkyy kunnan taloudessa.
Vallihaudan rakentamisen riskiä valtio jakaa tutkimusrahoituksella, investointirahoituksella ja verotuksella. Julkinen tutkimus- ja kehittämisrahoitus nousee ensi vuonna noin 3,4 miljardiin euroon. Ponssen laserkeilain näyttää, mitä sillä haetaan: valtion tutkimuslaitos ja yritys ratkaisivat yhdessä ongelman, jota kumpikaan ei olisi ratkaissut yksin. Business Finlandin veturirahoitus on tuonut satoja pk-yrityksiä mukaan suuryritysten tutkimukseen.
Tukivetoinen kilpailu ei ole Suomen etujen mukaista, mutta se on realiteetti. Finnvera on käynnistänyt miljardin euron investointiohjelman, jossa jokaisen julkisen euron on määrä vetää mukaan vähintään toinen yksityinen euro. Tesi sijoittaa vaiheeseen, jossa teknologia skaalataan tehdasmittakaavaan. Investointihyvitystä myönnettiin viime vuonna 37 hankkeelle, ja investointiavustusta saivat muun muassa Atria ja Kotkan akkumateriaalitehdas. Ensi vuoden alussa yhteisöverokanta laskee 18 prosenttiin.
Tuki ei kuitenkaan rakenna vallihautaa. Suomi tuskin voi kilpailla suurten talouksien tukikilpailua summilla, eikä sen tarvitse.
Valinnoissa valtio ja kunnat tarvitsevat toisiaan eniten. Hallitus painottaa teollisuuspolitiikassaan teollisia keskittymiä. Sähköistyvä teollisuus hakeutuu yhteen saman verkon, saman veden ja yhteisten sivuvirtojen äärelle. Keskittymä on monen kunnan yhteinen vallihauta: sitä ei voi siirtää muualle yksi yritys kerrallaan.
Sama valinta on edessä EU:n seuraavalla rahoituskaudella. Komissio esittää alue- ja rakennepolitiikan rahoituksen yhdistämistä kansallisiin ja alueellisiin kumppanuussuunnitelmiin. Suomelle on tärkeää, että harvaan asuttujen alueiden ja itärajan erityisasema säilyy ja että alueiden kilpailukyky ja elinvoima näkyy. Alue tietää, mitä se haluaa – kuten Tampere tiesi, kun se kohdisti aluekehitysrahaa teolliseen tekoälyyn. Rahoitus, joka jaetaan kaikille vähän, tuottaa keskiarvoa.
Hyvät kuulijat,
Keskinkertaisuudella ei pärjätä maailmassa, jossa kilpailijamme eivät ole keskinkertaisia. Se koskee Eurooppaa, Suomea ja sen kuntia. Kunta, joka yrittää olla hyvä kaikessa, on keskinkertainen kaikessa.
Kuntien välinen kilpailu investoinneista on hyvä asia, kun kilpaillaan nopeudella, osaamisella ja luotettavuudella. Kilpailemme yhdessä – ja siihen valtion investointituet ja investointihyvitys on tarkoitettu.
Joku sanoo, että pienellä kunnalla ei ole varaa valita ja että se ottaa sen, mitä saa. Ymmärrän ajatuksen, ja tiukassa taloustilanteessa se on inhimillinen. Toisaalta juuri pienellä kunnalla on vähiten varaa hajottaa voimavarojaan. Suuri kaupunki voi yrittää vähän kaikkea ja onnistua jossakin.
Tästä seuraa ehkä hypoteettinen kysymys, jonka haluan jättää teille: jos oma kunta puuttuisi, mitä Suomelta puuttuisi? Jos vastaus on helppo, tiedätte, mihin voimavarat kannattaa suunnata. Jos vastaus on vaikea, se on tärkein elinvoimapoliittinen kysymys, jonka voitte itseltänne kysyä.
Tiedän, että kaikki kunnat eivät voi olla Vieremä. Kaikkiin kuntiin ei tule metsäkonetehdasta, kaivosta tai telakkaa. Mutta vallihauta voi olla myös osa toisen vallihautaa.
Yhdysvallat hankkii yksitoista uutta jäänmurtajaa, ja neljä niistä rakennetaan Suomessa, Raumalla ja Helsingissä. Telakat eivät rakenna aluksia yksin, vaan laajan alihankkija- ja kumppaniverkoston kanssa. Kymmenen hengen konepaja, joka toimittaa jäänmurtajaan osan, jota harva Euroopassa osaa tehdä, on osa Suomen vallihautaa, vaikka sen nimi ei itse asiassa näy yhdessäkään vientitilastossa.
Hyvät kuulijat,
jos vallihauta on se, mitä muut tarvitsevat meiltä, mistä Suomen vallihaudat ovat syntyneet?
Ne ovat syntyneet perusteollisuudesta. Ponsse syntyi savotalta ja Valio voinviennistä. Arktinen insinööritaito, jota Yhdysvallat nyt ostaa, syntyi siitä, että viennin piti kulkea talvellakin.
Paljon tuotekehitystä tapahtuu perusteollisuuden tuotantolinjoilla. Kun Eurooppa menettää teollisuuttaan, se menettää myös tulevaa teknologista kyvykkyyttään.
Siksi suhtaudun harkiten siihen innostukseen, jota datakeskukset nyt herättävät. En väheksy datakeskuksia, ja ne ovat tervetulleita. Mutta kysykää jokaisen suuren hankkeen kohdalla: rakentaako se teille vallihaudan? Jos hanke tarvitsee teiltä vain sähköä, vettä ja tonttia, se voi saada ne muualtakin – ja se voi myös lähteä. Jos se tarvitsee teiltä osaamista, alihankintaa ja ihmisiä, se jää.
Sama koskee luonnonvaroja. 1800-luvulla Kainuun talonpojat polttivat tervaa, joka laivattiin Oulusta Euroopan markkinoille. Työ tehtiin metsässä, mutta vauraus kertyi kauppahuoneisiin. Kun puulaivat vaihtuivat höyrylaivoihin, elinkeino romahti, eikä alueelle jäänyt jalostusta eikä omistusta. Raaka-aine ja ketju pelkästään eivät ole vallihauta. Jalostus on.
Tänään noin 90 prosenttia Suomessa louhituista metallimineraaleista jalostetaan Suomessa, alan oman arvion mukaan. Ja kaivoksen ympärille syntyy omia vallihautoja: Metso ja Normet ovat kaivosteknologian maailman kärkeä.
Metsä on samassa risteyksessä kuin terva aikanaan. Se työllistää yhä noin 58 000 ihmistä, ja esimerkiksi Etelä-Karjalassa metsäbiotalous on lähes kolmannes koko maakunnan tuotoksesta. Mutta Kiinan paperinvienti ohitti Suomen vuonna 2022, eikä pelkällä massalla ja paperilla voiteta mittakaavan kilpailua. Metsäteollisuuden vallihauta on siinä, mitä puusta osataan liiketaloudellisesti kannattavasti tehdä, ja siinä, että metsän ympärille syntyy Ponssen kaltaista teknologiaa, vaikka siinä ei ole grammaakaan puuta.
Ruoassa vallihauta on laatu ja oma vientikanava, kuten Valio osoitti jo yli sata vuotta sitten. Elintarviketeollisuus on Suomen kolmanneksi suurin teollinen toimiala ja työllistää noin 44 000 ihmistä. Hallituksen kansallisen ruokastrategian ydin on, että ruoka-ala voi investoida ja uudistua Suomessa, mutta sen seuraava vaihe on oltava jalostusarvon ja ruokaviennin kasvattaminen, ei pelkkä raaka-aineen määrä.
Hyvät kuulijat,
lopuksi suvereniteetista kuntien tasolla.
Suvereniteetilla tarkoitan kykyä toimia myös silloin, kun maailma ympärillä ei toimi. Kunnalle se tarkoittaa huoltovarmuutta. Eräänä hetkenä tämän vuoden helmikuussa tuulivoimaa oli verkossa vain noin 1 100 megawattia. Samaan aikaan esimerkiksi Äänekosken sellutehtaan syöttämä ylijäämäsähkö oli 1,8 TWh. Teollisuuden ja kaukolämmön yhteistuotanto tuotti noin 4 200 megawattia, yhtä paljon kuin ydinvoima. Kun ei tuule, valoja ja lämpöä pitävät päällä myös sellutehtaat ja teidän kaukolämpövoimalanne. Kaukolämpöä käytetään 166 kunnassa.
Tähän sisältyy paradoksi. Huoltovarmuus ei synny siitä, että jokainen kunta yrittää olla omavarainen. Omavaraisuus liian pitkälle vietynä on kallista, ja se syö juuri sitä kilpailukykyä, jota yritämme vahvistaa. Huoltovarmuus syntyy siitä, että kunnat ovat toisilleen välttämättömiä: yhden kunnan sellutehdas tuottaa sähköä laajemmalle alueelle, ja toisen kunnan konepaja pitää kolmannen kunnan kaivoksen käynnissä. Toisiinsa kytkeytynyt, hajautettu tuotanto kestää kriisin paremmin kuin sata pientä omavaraisuuden yritystä.
Tämä on sama mekanismi, josta puhuin kansallisella tasolla: johtajuus muuttuu suvereniteetiksi. Alue, jolla on vallihauta, on mukana ketjuissa, joita kriisikään ei katkaise, koska muut tarvitsevat sitä.
Hyvät kuulijat,
olen kertonut, mitä valtio tekee. Neljä näkökohtaa:
Ensinnäkin valmius kunnossa ennen kuin investoija soittaa: kaavat, tontit ja liittymät. Investoija ei halua kuulla, että asia kuuluu toiselle viranomaiselle. Se haluaa kuulla, kuka asian hoitaa ja milloin. Sama vaatimus koskee valtiota, ja siksi luvitusta uudistetaan.
Toiseksi valitkaa vahvuutenne. Jos se on metsä, kaivos, ruoka, satama tai jokin osaaminen, kohdistakaa siihen toimenpiteitä ja tehkää yhteistyötä – myös silloin, kun se tarkoittaa, että jokin muu jää tekemättä.
Kolmanneksi, jos alueellanne ei ole omaa vallihautaa, rakentakaa sellainen yhteys johonkin toiseen. Kun suuri investointi tulee naapurikuntaan, kysykää heti, miten teidän yrityksenne pääsevät sen toimittajiksi. Vaativa asiakas on toimittajan paras tuotekehittäjä, ja veturirahoitus tukee juuri tällaisia kumppanuuksia.
Ja neljänneksi nopeus. Aikataulu on elinkeinopoliittinen päätös, ja jokainen valinta on myös päätös siitä, mitä ei tehdä.
Hyvät kuulijat,
palaan lopuksi Vieremälle.
Yhden äänen enemmistö tarkoittaa, että lähes puolet valtuustosta oli toista mieltä. Heillä oli varmasti perusteensa: halli oli pienelle kunnalle iso riski, ja romuosista koottu kone oli epävarma vakuus. Jälkikäteen on helppo sanoa, kumpi puoli oli oikeassa.
Juuri siksi valinta vaatii rohkeutta. Vallihautaa ei rakenneta varmuudella.
Jossain teidän kunnassanne tehdään tänä syksynä päätös kaavasta, tontista, koulutuksesta tai yhteistyöstä, jonka merkitys nähdään vasta vuosikymmenten päästä.