Julkisessa keskustelussa on pitkään toisteltu, että luvituksessa on ongelmia. Kun investointisuunnitelmat eivät toteudu, katse kääntyy automaattisesti lupaprosessien kestoon, monimutkaisuuteen ja byrokraattisuuteen. Tätä lähtökohtaa on toistettu niin kauan, että siitä on tullut lähes itsestään selvä. Juuri siksi asiaa on syytä tarkastella myös toisesta kulmasta.
Tosiasia on pikemminkin, että ympäristölupajärjestelmä toimii Suomessa hyvin siihen tarkoitukseen, johon se on rakennettu. Järjestelmä on juridisesti vahva ja nojaa varovaisuusperiaatteeseen laajassa tulkinnassa. Se suojelee vesistöjä, luontoa ja elinympäristöä tehokkaasti mahdollisilta ja teoreettisiltakin riskeiltä.
Ongelma ei siis ole luvituksessa sinänsä eikä ympäristönsuojelun tavoitteissa. Ongelma liittyy siihen, ettei muita, yhtä lailla merkittäviä tekijöitä nykyisessä päätöksentekojärjestelmässä oteta huomioon.
Ympäristölupajärjestelmän piiri kattaa käytännössä valtaosan keskeisistä investoinneista. Teollisuus, energiantuotanto, kaivokset, jätehuolto ja infrastruktuuri etenevät tai pysähtyvät ympäristöluvan kautta. Ympäristötarkastelu on tärkeä osa kokonaisuutta, mutta samalla siitä on muodostunut ainoa päätöksentekokanava, jolla on ratkaisevaa merkitystä hankkeen toteutumisen kannalta.
Luvan myöntämisen perusteita arvioitaessa ei ole mahdollista ottaa huomioon työllisyysvaikutuksia, vientituloja, kansantalouden kokonaisetua, huoltovarmuutta tai turvallisuuspoliittista merkitystä. Ei siksi, etteikö näitä voisi arvioida – niitä arvioidaan jatkuvasti eri puolilla valtionhallintoa – vaan siksi, ettei niillä ole oikeudellista painoarvoa siinä päätöksessä, jossa hankkeen kohtalo ratkaistaan.
Seurauksena on rakenteellinen epäsuhta. Yksittäinen ympäristöön liittyvä kielteinen tekijä tai jopa abstrakti riski voi estää hankkeen, mutta vastaavasti mikään määrä myönteisiä yhteiskunnallisia vaikutuksia ei voi puhua sen puolesta. Päätöksenteko ei perustu kokonaisvaltaiseen punnintaan vaan yksipuoliseen tarkasteluun.
Tilannetta pahentaa se, ettei mikään taho tee kokonaisarviota. Ympäristölupaviranomaiset toimivat lain puitteissa, ja tuomioistuimet valvovat lainmukaisuutta. Kasvusta puhutaan strategioissa ja ohjelmissa, mutta tämä ei muodosta oikeudellista perustaa yksittäisten hankkeiden kokonaisratkaisulle. Vastuuta päätösten kokonaisvaikutuksista ei voi syntyä, kun kenelläkään ei ole toimivaltaa arvioida niitä kokonaisuutena.
Nykyisessä talous- ja turvallisuuspoliittisessa tilanteessa tällainen asetelma ei ole kestävä. Velkajarru rajoittaa julkisen talouden liikkumavaraa, ja talouskasvu edellyttää investointeja. Investointeja ei synny järjestelmässä, jossa päätöksenteko perustuu vain yhteen näkökulmaan.
Ei ole kestävää, että kansallisen mittaluokan ratkaisut tehdään yksinomaan yhden hallinnonalan arvojärjestyksen pohjalta ilman oikeudellista perustaa kokonaisvaikutusten punninnalle. Tämä kokonaispunninta ei tarkoittaisi ympäristönsuojelun vastustamista vaan kaikkien osatekijöiden huomioimista.
Nyt on aika tunnistaa rakenteellinen ongelma ja ryhtyä sen korjaamiseen käynnistämällä pikaisesti valmisteltava selvitys siitä, miten lupamenettelyjen rinnalle voidaan luoda hankkeiden kokonaishyötyä ja kokonaisvaikutuksia arvioiva menettely. Tämä on välttämätön edellytys sille, että Suomi pystyy yhdistämään talouden, turvallisuuden ja oikeusvaltioperiaatteen kestävällä tavalla.
(Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 19.4.2026.)