Puheenvuoroni Pörssiklubilla 7.10.2026
Arvon pörssiklubin jäsenet, hyvät kuulijat,
Elimme vuosikymmeniä helpon globalisaation aikaa. Markkina ja tehokkuus näyttivät suunnan, tuotantoketjut venyivät mantereelta toiselle, ja vauraus tuntui syntyvän siitä, että kukin teki mitä parhaiten osasi. Se aika ei ole välttämättä kokonaan ohi – mutta geopolitiikka sekä kilpailu teknologiasta ja raaka-aineista ovat siirtäneet sen perustuksia huomattavasti.
Meidän on huolehdittava yhtä aikaa kahdesta asiasta: siitä, että yhteiskuntamme ja teollisuutemme toimivat myös kriisissä, ja siitä, että rakennamme pitkäaikaista huipputason kilpailukykyä. Nämä kaksi tavoitetta eivät ole sama asia, mutta ne voidaan saada tukemaan toisiaan.
Suvereniteetti ja johtajuus
Suvereniteetista puhutaan tällä hetkellä laajasti. Sillä tarkoitan yhteiskunnan ja teollisuuden kykyä toimia myös silloin, kun maailma ympärillä ei toimi: kun toimitusketju katkeaa, kun kumppani asettaa vientirajoituksia, kun kriisi sulkee rajoja. Sen mittari on resilienssi.
Ja olemme hyviä siinä. Meillä on vuosikymmenien kokemus kokonaisturvallisuudesta ja taloudellisesta turvallisuudesta, joiden merkitykseen monessa muussa maassa on vasta viime vuosina havahduttu. Suomen huoltovarmuutta, Huoltovarmuuskeskusta ja sen yhteistyötä eri sektoreilla, laajan yritysjoukon ja viranomaisten kanssa, ihaillaan ja siitä halutaan oppia. Tästä kyvykkyydestä on tullut meille ja yrityksillemme näissä maailman olosuhteissa myös yhä merkittävämpi kilpailuetu.
Sitten on teknologinen johtajuus. Sillä tarkoitan sitä, että olemme jollakin teknologia-alueella maailman parhaiden joukossa – niin hyviä, että muut tarvitsevat meitä. Johtajuus tuottaa pitkäaikaisen kilpailuedun, jota on vaikea kopioida. Englanninkielisessä keskustelussa puhutaan teknologisesta vallihaudasta, technology moat. Sen mittari ei ole resilienssi itsessään, vaan asema markkinoilla ja neuvottelupöydissä, ja lopulta se tarjoaa myös resilienssiä.
Näihin tavoitteisiin pyritään eri keinoin, ja ne voivat toisinaan olla myös jännitteessä keskenään. Suvereniteetti, liian pitkälle vietynä, voi johtaa kalliisiin ratkaisuihin, jotka syövät kilpailukykyä. Johtajuus taas edellyttää keskittymistä, riskinottoa ja investointia sanan laajassa merkityksessä. Sitä ei rakenneta tekemällä kaikkea, vaan tekemällä joitakin asioita paremmin kuin kukaan muu – ja kilpailemalla maailman parhaita vastaan, mieluiten isolla skaalalla vieläpä.
Ja silti nämä kaksi liittyvät toisiinsa tavalla, joka on Suomen kaltaiselle maalle ratkaiseva. Teknologinen johtajuus tuottaa vaikutusvaltaa. Se, että maalla on jotakin, mitä muut tarvitsevat, luo pääsyn keskeisimpiin neuvottelupöytiin – ja kumppanuus on pienelle maalle tehokas tapa vahvistaa suvereniteettia. Suomi ei voi tuottaa itse kaikkea, mitä se kriisissä tarvitsee. Mutta Suomi voi olla niin hyvä joillakin alueilla, että se pääsee mukaan liittoumiin, joissa kriittisiä teknologioita ja toimitusketjuja jaetaan luotettavien kumppaneiden kesken. Näin johtajuus muuttuu osaltaan suvereniteetiksi – ei pelkän omavaraisuuden vaan myös luotettujen kumppanuuksien kautta. Muut haluavat meidän kumppaniksemme.
Vuonna 2026 valtion voimaa mitataan pitkälti sillä, pystyykö se rakentamaan ja pitämään tieteeseen nojaavaa etumatkaa. Sellaista, joka kumuloituu: tutkimusvaltaisia aloja, joilla tieto, tekijät ja laitteet kehittyvät vuosi vuodelta, ja näinä aikoina kirjaimellisesti jopa viikko viikolta.
Muutos on maailmanlaajuinen
Yhdysvallat on palannut vahvasti teollisuuspolitiikkaan ja nojaa vahvaan teknologiapolitiikkaan. Se on vahvistanut asemaansa monella teollisuuden alalla ja luonut talouskasvua. Sen yritykset ovat rakentaneet teknologisia vallihautoja – hyvin voimakkaita, ja esimerkiksi yhdysvaltalaiset tekoäly-yritykset tuovat suvereniteettia, joka koetaan EU:ssa jo ongelmana.
Kiina nosti omalla valtavalla skaalallaan teknologisen omavaraisuuden viisivuotissuunnitelmansa ytimeen. Maaliskuussa hyväksytty viidestoista viisivuotissuunnitelma jatkaa samaa linjaa. Tutkimus- ja kehitysmenot, sikäli kuin luvut voi ottaa sellaisinaan, nousivat viime vuonna vajaaseen 3 900 miljardiin juaniin eli 2,8 prosenttiin bruttokansantuotteesta – ensi kertaa OECD-maiden keskitason yli. Tutkimushenkilöstöä on yli seitsemän miljoonaa henkilötyövuotta. Maailman sadasta innovaatiokeskittymästä 24 sijaitsee Kiinassa, enemmän kuin Yhdysvalloissa.
Mutta skaala on vanha uutinen. Kiinnostavampaa on kolme muuta muutosta.
Ensimmäinen on laatu. J.D. Powerin tänä kesänä julkaisemassa mittauksessa kiinalaiset automerkit ohittivat ensimmäistä kertaa sekä kansainväliset volyymimerkit että premium-merkit uuden auton alkulaadussa. Euroopassa joka yhdestoista alkuvuonna rekisteröity uusi auto oli kiinalaista merkkiä, ja sähköautoista jo noin joka seitsemäs. Hyvää tuotetta ei tarvitse myydä alennuksella. Kiina on toisenlainen kilpailija kuin se, johon Eurooppa tottui kaksituhattaluvulla.
Toinen on nopeus. Jangtsen suistossa komponenttitoimittaja, robottivalmistaja, tekoälylaboratorio ja autotehdas ovat kahden tunnin säteellä toisistaan. Matka piirustuksesta sarjatuotantoon on lyhyt, koska välimatkat ovat lyhyet. Kiina asensi viime vuonna yli puolet maailman uusista teollisuusroboteista, sen telakat saivat alkuvuonna noin 70 prosenttia maailman laivatilauksista, ja sen sähköjärjestelmään lisättiin yhdessä vuodessa yli 500 gigawattia uutta kapasiteettia – yli kaksikymmenkertaisesti Suomen koko sähköjärjestelmän verran.
Kolmas on innovaatiomalli. Kiinalaiset avoimin painoin julkaistut tekoälymallit ovat muutamassa vuodessa nousseet marginaalista lähes kolmannekseen maailman mallikäytöstä. Avoimuudesta on tullut vallan väline: se, jonka mallin päälle muut rakentavat, kirjoittaa standardit. Tässä kannattaa olla tarkkana. Halvin tie tekoälyn käyttöön voi olla myös tie, joka sitoo.
Eurooppa on tässä välissä monin tavoin aika pahasti puristuksessa. Euroopassa on kuitenkin paljon osaamista, ja ajattelen, että meillä Suomessa on edellytykset menestyä tässä muutoksessa, mutta meidän täytyy ymmärtää tilanne ja pelata korttimme oikein.
Suomen valinnat
Suomen tulee luoda ja syventää teknologiajohtajuutta valikoiduilla aloilla – aloilla, joilla meillä jo on tai joille voimme rakentaa puolustettavan etumatkan. Näitä ovat muun muassa mineraalirikkautemme ja niiden jalostus, puhdas ja edullinen sähkö, tekoäly ja dataan pohjautuva kasvu, kvanttilaskenta, avaruusteknologia sekä jäänmurtajat ja muu laivanrakennus.
Tämä ei ole ainoastaan teollinen tai teknologinen haaste. Yhtenä keskeisimpänä kysymyksenä meidän on mietittävä tapoja, joilla tiedettä ja teknologiaa tehdään. Metatiedettä, tiedettä tieteestä. Miten tehdään teknologiapolitiikkaa, jossa kehitys on yhä nopeampaa, vaikeampaa, politisoituneempaa ja jossa eri tieteen ja teknologian alat linkittyvät yhä vahvemmin toisiinsa. Kiinalaisessa TKI-toiminnassa tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta, sikäli kun niitä edes kunnolla erotella toisistaan muutenkaan, ovat korostuneesti yhteen kytkeytynyttä kokonaisuutta. Ei ole niinkään erillisiä T, K ja I-komponentteja, joista siirrytään vuosien varrella kohdasta toiseen lineaarisesti eteenpäin.
Ja kaikki tämä teknologia- ja tiedepolitiikka vaikuttaa myös ulkopolitiikkaan. Ja siksi suomalaista kriittistä teknologiaa, osaamista, toimintoja ja omistusta, ja sen tuomaa vipuvartta tulee tarkastella ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehyksessä. Se tarkoittaa myös, että investointien seulonnan, vientivalvonnan ja tutkimusturvallisuuden on pysyttävä kunnianhimomme tahdissa. Jos meillä on jotakin, mitä muut tarvitsevat, joku tulee sitä myös hakemaan – ostamalla, lisensoimalla, rekrytoimalla tai yhteistyöhankkeen kautta.
Kilpailijamme ovat vastanneet tähän samaan kysymykseen omalla tavallaan. Siitä kannattaa ottaa opiksi – valikoiden, ja omilla ehdoillamme.
Ensinnäkin: mitataan käyttöönottoa, ei vain panostuksia. Kiina luopui tavoitteesta tuottaa itse kaksi kolmasosaa tarvitsemistaan siruista ja korvasi sen tavoitteella, joka mittaa digitaalisen talouden osuutta arvonlisäyksestä. Itse tuotanto ei ole päämäärä. Käyttö on. Sama pätee meillä: tekoälyn ja automaation arvo syntyy siitä, moniko suomalainen yritys ottaa ne oikeasti käyttöön – ei siitä, montako strategiaa olemme kirjoittaneet.
Toiseksi: lyhennetään etäisyyksiä. Emme voi rakentaa Shenzhenin kaltaista miljoonien ihmisten teknologiakeskittymää. Mutta voimme rakentaa keskittymiä, joissa tutkimus, pilottilinja, ensimmäinen asiakas ja lupaviranomainen ovat kahvikupin päässä toisistaan. Otaniemi, Oulu, Tampere, Kokkola. Pieni maa voi voittaa verkostoilla, toimintatavoilla ja luottamuksella sen, minkä se häviää koossa.
Kolmanneksi: nopeus on politiikkaa. Jos sähköverkko on tulevaisuuden tärkein resurssi, liittymisjonon pituus on kilpailukykytekijä. Lupa, kaava, verkkoliityntä ja rahoitus ratkaisevat, syntyykö investointi Suomeen vai naapuriin. Tämä on kotimaista työtä, se on meidän omissa käsissämme, ja se maksaa vähän suhteessa siihen, mitä se tuottaa.
Mitä emme kopioi? Emme lähde laajamittaiseen tukikilpaan, jota emme voi voittaa ja johon meillä ei ole edes varaa. Emme rakenna kapasiteettia, jolle ei ole kysyntää. Kiinan sisäinen kilpailu tuottaa halpoja tuotteita ja kannattamattomia yrityksiä; Euroopalle se on hintapaine, ei esikuva. Emmekä rakenna suljettua järjestelmää. Avoimuus, luottamus ja ennakoitava sääntely ovat meille tuottavuustekijöitä, eivät heikkouksia – ja ne ovat asioita, joita raha ei osta nopeasti.
Kilpailuedun, joka meillä on tai jonka luomme, on kestettävä ja menestyttävä sekä vapaan kaupan markkinassa että hankalassa geopoliittisessa tilanteessa. Vahva, puolustettava kilpailuetu strategisesti tärkeällä alueella luo vaurautta ja työpaikkoja. Mutta koska se on ainutlaatuista ja haluttua, se luo myös valtaa, mahdollisuuksia – ja samalla riskejä, jotka ovat kaupallisia suhteita paljon laajempia.
Pax Silica: johtajuus muuttuu suvereniteetiksi
Otetaan esimerkkinä Pax Silica -yhteistyö, johon liittymisen allekirjoitin Washingtonissa huhtikuussa.
Yhdysvaltojen johdolla käynnistetty yhteistyö kokoaa yhteen liittolaisia ja kumppaneita vahvistamaan kriittisten teknologiatoimitusketjujen turvallisuutta ja toimintakykyä. Aloite kattaa muun muassa kriittiset mineraalit, energiantuotannon, kehittyneet valmistusteknologiat, puolijohteet, tekoälyinfrastruktuurin sekä logistiikan. Tavoitteena on rakentaa luotettavaa tekoälyekosysteemiä ja vähentää haitallisia riippuvuuksia.
Sekin on ymmärrettävä, ja käytettävä harkintaa, että järjestelyt luovat myös uusia riippuvuuksia. Tärkeintä on hahmottaa asemamme ja kansallinen etumme ja punnita eri vaihtoehtojen hyötyjä ja haittoja.
Mutta miksi tämä on esimerkki nimenomaan johtajuudesta? Koska Pax Silica -pöytään ei pääse pelkällä tarpeella. Siihen pääsee sillä, että tuo mukanaan jotakin, kun on vahvuuksia tai jotain, mitä muilla ei ole. Suomi pääsi mukaan, koska meillä on konnektiviteettia, satelliittiteknologiaa, kvanttilaskentaa, kriittisiä mineraaleja ja niiden jalostusosaamista, Euroopan puhtainta sähköä ja vakaa toimintaympäristö. Ja vastineeksi saamme pääsyn toimitusketjuihin, kyvykkyyksiin ja markkinoihin, joita mikään maa, ei edes Yhdysvallat, pysty yksin rakentamaan.
Tämä on juuri se mekanismi, josta puhuin: johtajuus muuttuu suvereniteetiksi. Se, että olemme optisissa sovelluksissa, tekoälynatiiveissa verkoissa ja kvanttikryogeniikassa maailman kärkeä, ei ole vain liiketoimintaa Tampereella, Oulussa ja Espoossa. Se on syy, miksi Suomea kuunnellaan, kun päätetään, kenen kanssa kriittisiä toimitusketjuja rakennetaan.
Suomen teknologista suvereniteettia ja johtajuutta rakennetaan eri tasoilla:
- kansallisesti,
- pohjoismaisessa yhteistyössä,
- Euroopan unionissa,
- strategisten kumppanimaiden kanssa,
- EU-jäsenenä yhdessä strategisten kumppanivaltioiden kanssa sekä
- laajemmissa kansainvälisissä liittoumissa ja yhteistyöfoorumeissa.
Eurooppalainen preferenssi
Hyvät pörssiklubilaiset,
Toinen ajankohtainen keskustelu koskee niin sanottua eurooppalaista preferenssiä. Kuluneen vuoden aikana EU:ssa on puhuttu paljon käsitteistä kuten ”European Preference”, ”Made in Europe” ja ”Buy European”. Niiden taustalla on huoli eurooppalaisen teollisuuden kilpailukyvystä, investoinneista ja tulevaisuudesta. Euroopan unioni hakee vastauksia muun muassa Industrial Accelerator Act -aloitteella, jonka tavoitteena on vahvistaa Euroopan teollista perustaa, kilpailukykyä ja taloudellista turvallisuutta.
Huoli on todellinen, ja Suomi kannattaa Euroopan teollisen perustan vahvistamista. Tarvitsemme enemmän investointeja, enemmän puhtaita teknologioita ja enemmän tuotannollista kapasiteettia Eurooppaan. Tarvitsemme myös toimia haitallisten riippuvuuksien vähentämiseksi. On myös ymmärrettävä, että paljon tuotekehitystä tapahtuu perusteollisuuden linjoilla. Kun Eurooppa menettää teollisuuttaan, se menettää myös uutta tai tulevaa teknologista kyvykkyyttään.
Mutta eurooppalainen preferenssi ei saa johtaa Eurooppaan, joka tasoittaa jäsenmaidensa vahvuudet keskiarvoksi. Se ei synnytä korkeaa laatua tai huippuja vaan keskinkertaisuutta – ja keskinkertaisuudella ei pärjätä maailmassa, jossa kilpailijamme eivät ole keskinkertaisia. Kiinalainen auto ei enää häviä eurooppalaiselle laadussa. Se voitetaan vain olemalla parempi.
Jos alkuperävaatimuksia sovelletaan liian laajasti, vaarana on kilpailun väheneminen, kustannusten kasvu ja innovaatioiden hidastuminen. Silloin vaarannamme juuri sitä kilpailukykyä, jota pyrimme vahvistamaan.
Laaja eurooppalainen preferenssi voi tarjota jossain kontekstissa turvallisuutta tai ainakin antaa turvallisuuden tunnetta, mutta se ei tuota yhtään uutta teknologista vallihautaa. Johtajuus taas syntyy siitä, että eurooppalaiset yritykset ovat maailman parhaita – ja että ne kilpailevat maailman parhaita vastaan. Siksi Suomen näkemys on, että preferenssiä tulee käyttää harkiten ja kohdistaa se aidosti strategisiin tuotteisiin, joissa se perustellusti vahvistaa Euroopan resilienssiä tai turvallisuutta. Muuten Euroopan on kilpailtava.
Eurooppa on vahva silloin, kun jokainen jäsenmaa rakentaa omista vahvuuksistaan laatua ja huippua ja kun Eurooppa, sekä jäsenmaat, hyötyvät synergiasta.
Ylikapasiteetti: oikea diagnoosi ennen oikeaa työkalua
Preferenssikeskustelun takana on ylikapasiteetti, ja siitä on puhuttava suoraan. EU:n tavarakaupan alijäämä Kiinan kanssa oli viime vuonna noin 360 miljardia euroa. Komission oman arvion mukaan Kiina vastaa noin 30 prosentista maailman tuotantoa ja 13 prosentista kulutusta. Erotus on vietävä jonnekin. Kun Yhdysvallat nostaa muurinsa, se tulee Eurooppaan.
Tässä kohtaa keskustelu menee helposti pieleen. Puhumme ”Kiina-ongelmasta” yhtenä asiana. Se ei ole yksi asia. Se on ainakin viisi eri ongelmaa: valtion tukema kilpailu, äkilliset tuontipiikit, epäsymmetrinen markkinoillepääsy, tuontiriippuvuuksien turvallisuusriskit ja Euroopan oma kilpailukykyvaje. Neljä ensimmäistä koskee oikeasti Kiinaa. Viides ei koske Kiinaa lainkaan – se koskee meitä itseämme, ja sen naamioiminen Kiina-ongelmaksi on helpompaa kuin sen myöntäminen. Polkumyyntitulli on hyvä vastaus polkumyyntiin. Se ei tee mitään sille, että eurooppalainen sähkö maksaa liikaa tai että lupaprosessi kestää seitsemän vuotta.
Laaja alkuperävaatimus on yksi tylppä työkalu, jolla yritetään ratkaista viittä eri ongelmaa kerralla. Se ei osu yhteenkään niistä kunnolla – ja se on kätevä tapa olla puhumatta siitä viidennestä, joka on aidosti meidän oma tekomme.
Ja se maksaa. Jos eurooppalaista alkuperää vaaditaan laajasti, joku maksaa erotuksen: joko kuluttaja korkeampana hintana tai tuottaja korkeampana panoskustannuksena. Suomelle tämä ei ole myöskään neutraali valinta. Me tuomme komponentteja ja välituotteita ja viemme koneita, laitteita ja järjestelmiä.
Euroopan sisällä intressit eroavat: nämä viisi ongelmaa eivät näy samalla tavalla joka maassa, joten ei ole yllättävää, etteivät vastauksetkaan ole samat. Saksalle tämä on teollista irtikytkentää. Ranskalle teollisuuspolitiikkaa ja strategista autonomiaa. Etelä-Euroopalle satamia ja infrastruktuuria. Meille ja muille pohjoismaille kyse on ennen muuta digitaalisesta infrastruktuurista, kaapeleiden ja verkkojen resilienssistä ja arktisesta ulottuvuudesta. Suomen kanta ei ole Saksan kanta pienemmässä mittakaavassa. Se on oma kantansa, ja se on esitettävä omana kantanaan.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Kolme asiaa, jotka auttavat tässä salissa istuvia yrityksiä enemmän kuin mikään alkuperäsääntö.
Ensimmäinen: säilytetään kilpailu, sen sijaan että suojauduttaisiin siltä. Ero on olennainen. Kun valtio maksaa jonkun tappiot ja markkina vääristyy, kohdennettu toimenpide – tulli juuri sille tuotteelle, jota tuetaan – palauttaa hinnan lähemmäs sen todellista kustannusta ja kilpailun ennalleen. Laaja alkuperävaatimus tekee toisin: se sulkee pois koko tuoteryhmän riippumatta siitä, onko yksittäinen tuote edes tuettu. Ensimmäinen kohdistuu ongelmaan. Toinen kohdistuu koko maahan.
Toiseksi: työkalujen pitää olla nopeita, ei vain oikeita. EU:n polkumyyntitutkimuksessa väliaikaiset tullit voivat tulla voimaan vasta seitsemän–kahdeksan kuukauden kuluttua tutkinnan alusta, ja lopulliseen päätökseen voi mennä yli vuosi. Siinä ajassa markkinaosuus on jo menetetty ja investointipäätös jo tehty tai peruttu.
Kolmanneksi: kokoa vastaan kokoa. Yksi viidestä ongelmasta oli tuen aiheuttama kilpailun vääristymä. Taustalla vaikuttaa myös raaka mittakaava: 30 prosenttia maailman tuotannosta yhdessä maassa. Sitä vastaan ei auta yksikään yksittäinen sääntö. Siihen auttaa vain oma koko – ja Euroopan kokoisellekin toimijalle se tarkoittaa yhteistä skaalaa liittolaisten kanssa. Tästä Pax Silicassa on kyse. Sama sääntö pätee tässäkin: kumppanuus on hyvä työkalu, kun tiedämme, mihin ongelmaan sitä käytämme – ei kaikkeen.
Ja lopuksi yksi asia, joka jää tässä keskustelussa liian usein sanomatta. Emme neuvottele heikosta asemasta. Se 360 miljardin euron alijäämä, josta aloitin, kannattaa katsoa vielä kerran toisin päin: se ei ole vain meidän ongelmamme, vaan yhtä lailla mittari siitä, kuinka riippuvainen Kiinan kasvu on juuri meidän markkinastamme. Kiinan vientivetoinen malli tarvitsee Euroopan markkinan, ja tarvitsee sitä sitä enemmän, mitä korkeammalle muurit muualla nousevat. Ylikapasiteetti ja tuet ovat kiinalaisen mallin heikkous, eivät pelkästään sen ase. Euroopalla on vipuvartta enemmän kuin se itse uskoo. Kysymys on vain siitä, käytämmekö sitä yhdessä ja harkiten – vai emme ollenkaan.
Mitä tämä tarkoittaa Suomelle?
Energiamurros ja digitalisaatio lepäävät mineraalien varassa: litium, koboltti, nikkeli, harvinaiset maametallit. Suomella on tässä potentiaalista varallisuutta, jota moni isompi maa kadehtii. Meillä on jalostusta, joka on käymässä EU:ssa harvinaiseksi. Vastuullinen louhinta ja katkeamaton jäljitettävyys sekä huipputeknologia ovat juuri sitä, mitä maailma etsii, kun se turvaa toimitusketjujaan. Luotettavuus ja toimitusvarmuus ovat kilpailuetu.
Suomen vahvuuksia vahvistaa entisestään sähköjärjestelmämme. Vuonna 2025 sähkö oli Suomessa Euroopan edullisimpia, ja siitä noin 95 prosenttia oli puhdasta. Puhdas, edullinen ja varma sähkö on nykyteollisuuden perusta ja sijaintietu. Vierailin viime syksynä Saudi-Arabiassa Future Investment Initiative -foorumissa, jossa maailman suurimmat sijoittajat kokoontuvat. Kun maailman suurimman varainhoitajan BlackRockin toimitusjohtajalta kysyttiin, mikä on tulevaisuuden tärkein reaalitalouden resurssi, Larry Fink vastasi: ”the grid” – sähköverkko. Suomella on tämä asset: hyvin toimiva sähköjärjestelmä ja verkko, kohtuuhintainen sähkö teollisuudelle ja kotitalouksille. Tätä etua tulee vaalia.
Esimerkki kriittisestä teknologiasta ovat SAR-kaukokartoitussatelliitit, jotka kuvaavat maapalloa säästä ja vuorokaudenajasta riippumatta. Avaruustekniikkayritys ICEYE on rakentanut yhden maailman parhaista kaupallisista tutkasatelliittiparvista ja palvelee valtioita, vakuutusyhtiöitä ja järjestöjä lähes reaaliajassa.
Ja vielä avaruudesta talviseen jäähän. Suomalaiset telakat ja insinöörit ovat toistasataa vuotta rakentaneet aluksia, jotka pitävät pohjoiset väylät auki pahimpinakin talvina. Suuri osa maailman jäänmurtajista on suunniteltu Suomessa tai rakennettu suomalaisilla telakoilla. Kulku jäissä nojaa sukupolvien mittaan kertyneeseen taitoon – ja jälleen teknologiseen vallihautaan, jonka yli tulokkaan on vaikea päästä. Arktisen insinööritaidon vaaliminen ei ole nostalgiaa. Se on strategisen omaisuuden hoitoa.
Tässä oli joitakin esimerkkejä. On paljon muutakin: terveysteknologiaa, liikkuvia työkoneita ja niin edelleen. Paljon valmistusosaamista, juuri oikeanlaista kriittisten teknologioiden osaamista. Olemme pitkään ottaneet huomioon, ikään kuin sisäänrakennettuna, korkean laadun ja toimitusvarmuuden, resilienssin ja kokonaisturvallisuuden. Pitkään se näytti kalliilta tavalta tehdä asioita. Nyt se on mitä arvokkainta ja kysytyintä strategista pääomaa.
Kaksi epämukavaa asiaa
Sallikaa minun sanoa tässä kohtaa kaksi epämukavaa asiaa.
Ensimmäinen koskee vallihautoja. Vallihauta ei ole omaisuutta, joka hoitamatta säilyttää arvonsa. Jokaisella alueella, jonka juuri luettelin, meillä on kunnianhimoinen kilpailija. Kiina rakentaa ensimmäistä oman suunnittelunsa ydinkäyttöistä jäänmurtajaa. Sen kaupalliset tutkasatelliittiparvet kasvavat vuosi vuodelta. Kvanttitutkimuksen julkaisuissa se on ollut maailman suurin tuottaja vuodesta 2022. Mineraalien jalostuksessa se on jo se osapuoli, jota muut tarvitsevat. Meidän etumatkamme ovat aitoja, mutta etumatkaa on pidettävä jatkuvasti yllä ja mieluiten pidennettävä samalla kun kilpailu kovenee. Etumatka säilyy vain, jos sitä hoidetaan: tutkimuksella, kehittämisellä, laitevalmistuksella, tekijöillä ja tilauksilla.
Toinen koskee riippuvuuksia. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen mukaan lähes 38 prosenttia haavoittuviksi luokitelluista tuontituotteistamme tuli vuonna 2024 Kiinasta. Osuus on Pohjoismaiden suurin. Kärjessä ovat litiumioniakut ja niiden osat. Harvinaisten maametallien vientilupamenettelyt koskettavat käytännössä koko eurooppalaista teollisuutta – Euroopan keskuspankin arvion mukaan yli 80 prosenttia suurista eurooppalaisyrityksistä on enintään kolmen välikäden päässä kiinalaisesta tuottajasta. Marraskuun kymmenes on päivä, jota kannattaa seurata. Silloin päättyy vuoden lykkäys, joka annettiin Kiinan lokakuussa 2025 ilmoittamille laajennetuille vientirajoituksille. Huhtikuun 2025 lupamenettelyt seitsemälle raskaalle maametallille ovat olleet voimassa koko ajan. Vaihtoehtoja on kolme: lykkäys jatkuu, rajoitukset palaavat valikoidusti tai ne palaavat kokonaan – myös niiltä osin, jotka ulottuvat Kiinan rajojen ulkopuolella valmistettuihin tuotteisiin. Tämä kannattaa jokaisen tässä salissa käydä läpi omien hankintaketjujensa osalta.
Tästä ei seuraa, että tuonti pitäisi lopettaa. Pieni maa ei voi eikä sen kannata tehdä kaikkea itse, ja tuonti on meille yhtä tärkeää kuin vienti. Siitä seuraa kaksi käytännön asiaa: hankintakanavia on oltava useampi kuin yksi, ja meidän on tiedettävä, missä kohdassa ketjua joku toinen voi kääntää hanaa. Tämä on työtä, jota tehdään yritys kerrallaan, ei julistuksilla.
Kiina on Suomelle yhtä aikaa kilpailija, asiakas ja toimittaja. Nämä kolme kannattaa pitää erillään toisistaan. Se, että kilpailemme jollakin alueella kovaa, ei tarkoita, etteikö samaan aikaan kannattaisi myydä. Ja se, että myymme, ei tarkoita, että antaisimme pois sitä, mikä tekee meistä tarpeellisia, mutta tarkkana pitää olla.
Suomen etu on mittapuu
Lopuksi vielä periaate, joka ohjaa omaa ajatteluani. Etumatkaa ei rakenneta sillä, että keskiarvoistumme EU:n hankkeiden tai toiminnan kautta. Sitä ei rakenneta olemalla varovainen eikä tekemällä asioita 2000-luvun tai edes 2020-luvun alun maailman sääntöjen mukaan. Suomen linjan mittapuu on Suomen kansallinen etu.
Käytännössä se tarkoittaa neljää asiaa. Ostamme sieltä, mistä saamme edullisesti ja luotettavasti. Suojaamme sen, mikä on meille ratkaisevaa. Kumppanoidumme siellä, missä kumppanuus moninkertaistaa voimamme. Ja kilpailemme siellä, missä meillä on aito mahdollisuus olla maailman paras.
Moni teistä johtaa yritystä tai edustaa yritystä, jossa tätä työtä tehdään päivittäin. Teette valintoja teknologiasta, toimitusketjuista ja investoinneista. Osa niistä näkyy jo seuraavassa kvartaalissa. Osa näkyy vasta kymmenen vuoden päästä – ja juuri ne ratkaisevat, onko yrityksellänne silloin vallihautaa vai ei.
Geopolitiikka vaikuttaa tavalla tai toisella näihin valintoihin ja monesti monimutkaistaa niitä. Samalla se tarjoaa meille kuitenkin merkittävän kilpailuedun ja menestymisen mahdollisuuden.
Kiitos.